La Finlande a subi de lourdes pertes humaines et territoriales pendant la Seconde Guerre mondiale, à savoir plus de 85 000 soldats morts, des centaines de milliers de blessés, la perte de l'isthme de Carélie, y compris la ville de Viborg et la région de Petsamo, ce qui fait au total environ ou plus 15 % de son territoire.
Suomen Leijona puolustaa oikeuttaan polkea miehittäjä-Ryssää ja kantaa hakaristiä
Onko asia selvä siellä miehittäjä-Ryssän torveloidenkin päässä?
..........................................................
http://www.upi-fiia.fi/julkaisut/kommentti/2004/analyysi_27_04.htmVenäjä ei uhkaisi Nato-SuomeaUlkopoliittisen instituutin johtajan Tapani Vaahtorannan artikkeliSuomen Kuvalehti 22/2004
Juri Derjabin varoittaa suotta Suomea. Venäjä ei vastaa sotilaallisesti, vaikka Suomi liittyisi Natoon.
Juri Derjabinin viime viikolla julkaistu lehtikirjoitus Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä herätti huomiota.
Derjabin kuvaa artikkelissaan asiantuntevasti Suomen Natokeskustelua ja pohtii sitten Venäjän reaktioita, jos Suomi ja Ruotsi luopuisivat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.Yhtenä mahdollisuutena hän nostaa esiin sen, että Venäjä lisäisi joukkojaan ja aseistustaan Suomen lähialueilla ja Kaliningradissa.
Tämä pohdiskelu on nähty jopa vakavasti otettavana sotilaallisena uhkauksena. Huoli on kuitenkin liioiteltu. Venäjä tuskin vastaisi sotilaallisesti, vaikka Suomi liittyisi Natoon.
Venäjä ei pidä Naton laajentumista omien etujensa mukaisena. Moskova on koko ajan pyrkinyt hidastamaan Naton työntymistä idemmäksi ja on puheissa väläytellyt sotilaallisia vastatoimia.
Viimeksi tämänsuuntaisia lausuntoja esitettiin, kun Baltian maat liittyivät Natoon.
Tässä Derjabinin artikkeli heijastelee yleisempääkin asennetta Venäjällä. Sanat eivät kuitenkaan ole saaneet seurakseen tekoja.
Edes entisten neuvostotasavaltojen, Viron, Latvian ja Liettuan, Nato-jäsenyydet eivät näytä saavan Venäjää olennaisesti vahvistamaan sotilaallista voimaansa länsirajalla. Miksi Suomen Nato-jäsenyys olisi poikkeus?
Venäjän sanojen ja tekojen välisen ristiriidan taustalla on kolme syytä.
Venäjä on ensinnäkin taloudellisesti heikko. Sen talous on suunnilleen Hollannin tasoa. Tällaisen perustan varaan ei voi rakentaa politiikkaa, joka uhmaisi sotilaallisin keinoin Natoa. Venäjällä ei ole yksinkertaisesti varaa kilpailla sotilaallisesti Yhdysvaltojen kanssa.
Toiseksi Venäjä joutuu punnitsemaan, mihin se rajalliset sotilaalliset voimavaransa käyttää. Polttavimmat ongelmat ovat etelässä islamilaisen maailman kuohunnan takia. Pitemmällä aikavälillä voi olettaa Kiinan voimistumisen aiheuttavan Venäjälle kasvavaa huolta. Siksi sotilaallisen painopisteen siirtäminen läntiselle rajalle ei ole järkevää.
Kolmas syy on poliittinen. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton häviöön. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä muuttui yksinapaiseksi, ja Yhdysvallat jäi ainoaksi globaaliksi suurvallaksi.
Vladimir Putinin johdolla Venäjä pyrkii nyt palauttamaan menetetyn suurvalta-aseman. Maan hajoamiskehitys on pysäytetty ja poliittinen valta keskitetty Kremliin. Huomio kohdistuu ennen muuta talouden tehostamiseen, sillä vain vahva talous luo pohjan suurvalta-asemalle.
Venäjä tarvitsee siksi eurooppalaista yhteistyötä, ja sen kannattaa välttää konflikteja Yhdysvaltojen kanssa. Sotilaallinen reaktio Suomen Nato-jäsenyyteen olisi lyhytnäköistä ja ristiriidassa pitkän aikavälin tavoitteen kanssa.
Venäjällä ei pitäisi olla edes kovin suurta tarvetta reagoida Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksiin.
Olen eri mieltä Derjabinin kanssa, kun hän tulkitsee Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta »alueen voimatasapainon ja vakauden» tärkeäksi osatekijäksi.
Pohjois-Euroopan voimatasapaino muuttui jo, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Tapahtui geopoliittinen siirtymä itään.
Sen jälkeen Naton (ja EU:n) laajentuminen on täyttänyt Neuvostoliiton jälkeensä jättämää tilaa. Baltian maat ja Puola ovat liittyneet Natoon. Liittoutumattoman Suomen johto on vakuuttanut EU:n jäsenmaiden puolustavan tarpeen tullen toisiaan, ja valtaosa EU-maista kuuluu myös Natoon.
On vaikea nähdä, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet enää tässä tilanteessa muuttaisivat niin paljon Pohjois-Euroopan sotilaallista asetelmaa, että Venäjälle syntyisi tarve vastata niihin kovin keinoin.
Juri Derjabinin sanomisiin kiinnitetään Suomessa paljon huomiota osittain siksi, että hän kylmän sodan aikana Komissarov- nimimerkin takaa pyrki rajoittamaan Suomen puolueettomuutta.
Se oli osa silloista Moskovan politiikkaa, joka piti Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Maailma on muuttunut niistä päivistä.
Myös Suomen Nato-kysymys on saanut uutta merkitystä.Vanhassa maailmassa oli kaksi Eurooppaa, joiden välillä Suomi tasapainoili, ja yksi länsi, johon Suomi ei voinut liittyä. Tänään on yksi Eurooppa, johon Suomikin kuuluu, mutta kaksi länttä.
Nato-jäsenyydessä onkin nyt vähemmän kysymys varautumisesta Venäjän sotilaalliseen uhkaan tai pyrkimyksestä välttää Moskovan sotilaallista reaktiota. Kyse on enemmän siitä, millaisen paikan Suomi haluaa ottaa kahden lännen, EU:n ja Yhdysvaltojen, turvallisuuspoliittisessa suhteessa.
Päivitetty 10.06.2004
.....................................................
Kotimaa 16.4.2005 4:01:47
LEHTIKUVA
http://www.turunsanomat.fi/kuva/verkkolehti/?ts=296276,1Juri DerjabinItämerestä tulossa Natomeri, jonne Venäjällä on vain pieni kurkistusluukku
Derjabin ennakoi Suomen liittyvän Natoon eduskuntavaalien jälkeen
KIRSTI POHJONEN
Venäjän entinen Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin ennustaa, että Suomesta tulee puolustusliitto Naton jäsen seuraavien, vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen.
- En usko, että se vaikuttaa Suomen ja Venäjän suhteisiin. Kaupankäynti ja yhteydet jatkuvat ennallaan, Derjabin sanoi perjantaina Moskovassa suomalaisille politiikan toimittajille.
Venäjän ensimmäinen vuosien 1992-1996 suurlähettiläs ja Neuvostoliiton ajan lähetystön kakkosmies perusteli arvionsa Suomen tapahtumien tarkkaan seurantaan.
Derjabin toimii nykyään Moskovassa Venäjän tiedeakatemian Eurooppa-instituutin pohjoismaiden osaston johtajana.
- Näemme jäsenyyden realiteettina, emmekä sano kantaamme julki hysteerisesti, niin kuin Baltian maiden jäsenyyden yhteydessä, suurlähettiläs muotoili.
Hän muistutti, että turvallisuuspoliittisessa selonteossa on jo jätetty optio Natolle. Moni puolue on viime vuosina muuttanut myös kantaansa Nato-suuntaan.
Pohjaa väitteelleen Derjabin haki esimerkiksi kokoomuksesta ja sen puheenjohtajasta Jyrki Kataisesta, joka haluaa saada puolueensa hallitukseen. Myös Sdp:ssä hän näkee Nato-myönteisyyttä ja mainitsi Liisa Jaakonsaaren ja Paavo Lipposen nimet.
Lopullinen päätös liittymisestä jää Derjabinin arvion mukaan eduskunnalle ja presidentille.
Suomen hanke ei Derjabinin mukaan uhkaa Venäjää, mutta ei Venäjä silti taputa sille käsiään. Reagoimaankaan se ei Derjabinin mukaan lähde. Siihen sillä ei ole enää Neuvostoliiton aikaisia instrumenttejakaan.
Vaikutukset alueen sotilaspoliittiseen tilanteeseen askarruttavat kuitenkin, Nato kun tulee aina vain lähemmäksi Venäjää. Erityisen ongelmalliseksi tilanne käy, jos Nato lähettää rajan tuntumaan joukkoja tai perustaa sinne tukikohtia.
- Ruotsi liittyy Natoon heti Suomen jälkeen. Suomen raja muuttuu Naton rajaksi ja Itämerestä tulee Natomeri, Derjabin luetteli huolenaiheita.
Näin tsaari Pietari Suuren haaveilemasta ikkunasta tulee pieni kurkistusluukku, joka voidaan helposti sulkea. Derjabin korosti, että Venäjälle jää Itämeren rannoille vain muutama Suomenlahden satama ja Kaliningrad.
Suomen ja Venäjän suhteet kunnossa
Suomen ja Venäjän suhteet ovat Derjabinin mukaan kehittyneet suotuisasti, ja Venäjän presidentti Vladimir Putin suhtautuu Suomeen myönteisesti.
Viime kuukausien kohua herättäneet lausunnot huonoista suhteista suurlähettiläs kuittasi "myrskyksi vesilasissa".
Ne eivät olisi ansainneet suurta huomiota, koska ne edustivat parin virkamiehen omia mielipiteitä.
- Jos ette loukkaannu, niin sanoisin että suomalaisilla on tässä tietynlainen alemmuuskompleksi, Derjabin huomautti.
Jos ongelmia on, ne ovat hänestä käytännön pulmia. Politiikassa niitä ei ole.
- Rivivirkamiesten kantaa ei saa esittää valtion kantana, tähdensi Moskovassa myös Venäjän parlamentin alahuoneen duuman jäsen Aleksander Orglainen, Suomen ystävyysryhmän puheenjohtaja.
Hänkin painotti virallisten tahojen vakuutuksia hyvistä suhteista.
Pohjoinen ulottuvuus kituu
Pohjoisen ulottuvuuden hankkeisiin Derjabin ilmaisi pettymyksen. Ne eivät ole kehittyneet odotetusti.
- Toiveissa oli voimakas sysäys Venäjän luoteisten alueiden kehitykseen, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen.
Derjabinin mukaan monta kaunista julistusta ja toimintasuunnitelmaa on nähnyt päivänvalon, mutta ne eivät ole sisältäneet konkretiaa.
- Rahoitus on auki, eikä EU ole omistanut pohjoiselle ulottuvuudelle teoissa huomiota, Derjabin valitti.
Julkaistu 16.4.2005 4:01:47
...................................................
*
Kolumnit: Martti Valkonen: Derjabin hyökkää_POSTED Lokakuu 18, 2004 - 02:16
Tulostettava sivu _PRINTTHISSTORY Lähetä tämä juttu ystävällesi _ EMAIL TO A FRIEND
Kolumnit "Hyökkäys on paras puolustus", näyttää Juri Derjabin tuumineen, kun hän ryhtyi panemaan suomalaisten Venäjä-arviointeja järjestykseen.
Ainakin Aamulehti julkaisi torstaina Derjabinin kiertoartikkelin, jossa tämä ryhtyi syyllistämään suomalaisia juuttumisesta menneisyyteen.
Myös ProKarelia sai osansa Derjabinin arvostelusta. Juri Derjabin leimasi ProKarelian "äärijärjestöksi" ja sijoitti sen perin merkilliseen seuraan. Tässäkin kohdassa Derjabin erehtyi täydellisesti tai sitten hän johtaa lukijoitaan tahallaan harhaan.
ProKareliassa olevat suomalaiset eivät ole ääriaineksia, vaan tavallisia omaa maataan rakastavia suomalaisia, jotka eivät ahnehdi muiden kansojen alueita, ja siinä mielessä täysin verrattavissa sellaisiin tavallisiin omaa maataan rakastaviin venäläisiin, jotka eivät halua koskea muiden kansojen alueisiin.
Ilmeisen ikuisesti suomalaisten ahkerana opettajana pysyvän Juri Derjabinin uran ja kirjoituksen paradoksi on siinä, että jos hän olisi aikoinaan tyytynyt olemaan tavanomainen neuvostodiplomaatti, saattaisi Venäjä-kielteisyys Suomessa olla tuntuvasti nykyistä vähäisempää.
Mutta Derjabinin ongelmana on se, että hän itse toiminnallaan oman maansa Neuvostoliiton, siis suurvallan vaikutusvallan aggressiivisena laajentajana ja siten suomensyöjänä herätti Suomessa jatkuvasti epäluuloja Neuvostoliiton tarkoitusperistä.
Derjabinin oma työ ja toiminta synnytti Suomessa Neuvostoliitto-kielteisyyttä ja nyt se yhä ilmenee jatkuvana Venäjä-kielteisyytenä.
Derjabin jatkaa samaa entistä menneisyyden ympyröissä jurraavaa syyttelyä ja painostamista, kaikenlaista leimaamista.
Kirjoituksessaan Derjabin soveltaa vanhaa ja tunnettua disinformaation menetelmää. Niinpä hän kirjoitti:
"Monet ovat viitanneet historiaan: tsaari-Venäjän politiikkaan, sotiin Neuvostoliiton kanssa sekä niiden jälkeisiin aluemenetyksiin ja raskaisiin sotakorvauksiin, Neuvostoliiton sekaantumiseen Suomen asioihin...
"Kyllä, monet näistä asioista tapahtuivat todella."
Noin tämä eläköitynyt diplomaatti kirjoittaa ja antaa siten vaikutelman, että monta kohtaa tuosta rikosrekisteristä toteutui mutta ilmeisesti ei aivan kaikki.
Miksi Derjabin ei voi myöntää, että kaikki tuo tapahtui ja vielä paljon enemmänkin? Miksi hän syyllistyy yhä disinformaatioon? Jälleen kerran hän myöntää jotakin mutta kielsi paljon muuta ja yrittää luoda vaikutelmaa, ettei Neuvostoliitto kovin paha ollut.
Edelleen hän näyttää irrottavan Venäjän kokonaan edeltäjästään, kun hän väittää, ettei Venäjä vastaa Neuvostoliiton teoista.
Se on kiinnostava väite. Jos niin on, pitää Venäjän luopua myös Neuvostoliiton hankkimista ryöstösaaliista kuten esimerkiksi Suomelta pakko-otetuista alueista, siis Karjalasta, Suomenlahden saarista, Sallasta ja Petsamosta.
Epäilemättä Derjabin aikoinaan toteutti oman maansa Neuvostoliiton johtajien määräämää ulkopoliittista linjaa, kun hän pyrki laajentamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Suomessa ja sen takia puuttui jatkuvasti Suomen asioihin. Kreml palkitsi häntä kunniamerkeillä ja hänen virkauransa eteni nousujohteisesti. Suurlähettiläiksi ei nimitetä saamattomia miehiä.
Derjabinin toiminnan perustoihin kuului kaikkien aggressiivisten suurvaltojen harjoittaman diplomatian tapaan pyrkimys herättää pelkoa kohdemaassa. Niinpä Derjabin kylvi Suomeenkin niin paljon pelkoa Neuvostoliittoa ja sen pyrkimyksiä kohtaan kuin hän suinkin pystyi. Hän harrasti vanhaa roomalaista hajoita ja hallitse-taktiikkaa. Sillä tavalla asioita hoidetaan.
Derjabinin eläessä suomensyöjänä Suomessa eivät mielipidemittaukset suinkaan mitanneet maassa Neuvostoliitto-kielteisyyttä. Luultavasti kukaan ei ryhtynyt kyselemään sellaisia tai jos ryhtyi, viimeistään Urho Kekkonen tai Mauno Koivisto kielsivät sellaiset kyselyt. Silloin oli ilmassa niin paljon pelkoa ja epävarmuutta laajentumishaluisen naapurin aikomuksista.
Nykyisin Venäjää ei pelätä Suomessa, ainakaan ei pitäisi pelätä. Sen takia kaikenlaisia mielipidetiedusteluja voidaan tehdä ja ihmiset vastaavat niihin aiempaa rehellisemmin. On sinänsä ilmeistä, että Venäjällä, Kremlissä ja ulkoministeriössä on edelleen työssä paljon sellaisia vanhaan neuvostomalliin ajattelevia ja menneisyyteen juuttuneita henkilöitä, jotka haluaisivat herättää pelkoja Suomessa. Heitä ei kuitenkaan ilmeisesti enää pelätä, ei ainakaan kovin pahasti.
Eihän nykyisin enää kukaan usko, että Venäjä kykenisi tekemään yllätyshyökkäyksen Suomeen, kun taas Neuvostoliiton aikana sellaisen epäileminen oli varsin yleistä ja perusteltua. On eri asia puhua halusta kuin kyvystä. Varmasti Suomessakin epäluulot myös Venäjän aikomuksista vaimenevat sitten, kun Venäjä luopuu imperiumistaan ja imperiaalisista tavoitteistaan eli Venäjän federaatio muuttuu pelkäksi Venäjäksi, joka supistuu omiin Venäjän rajoihinsa venäläisten kansallisvaltioksi.
Derjabin teki kuitenkin kirjoituksellaan palveluksen myös keskustelulle Suomessa. Ehtihän jopa presidentti Tarja Halonen heti torstaina toimittajalounaallaan kannustaa suomalaisia kertomaan mielipiteensä Venäjästäkin.
"Hyvä, että suomalainen sanoo jotain. Ennen tällaisissa kysymyksissä kansalaiset olivat hiljaa", sanoi Halonen Aamulehden mukaan toimittajille.
Tosiaankin Suomen presidentti yllyttää suomalaisia ottamaan kantaa naapurimaihin ja ulkopolitiikkaan. Onpahan meillä aikoihin eletty! Kunhan vielä suomalaiset poliitikotkin ryhtyisivät puhumaan avoimesti ja julkisesti odottamatta, että ensin suuret johtajat ilmaisevat mielipiteensä, joita sopisi vaarattomasti ja linjan mukaisesti sitten toistella.
Derjabinille kannattaisi suomalaisten poliitikkojenkin ilmaista kantansa, sillä pohjaa mielipiteiden vaihdolle on olemassa. Esimerkiksi tämä: Hänen mukaansa he Moskovassa olivat luulleet "suomalaisten jo päässeen yli historiallisen katkeruuden tunteistaan".
Derjabinia voi hyvin muistuttaa siitä, etteivät venäläiset itse olleet päässeet yli historiallisen katkeruuden tunteistaan, vaikka mongolivalloittajat olivat pitäneet Venäjää hallussaan kolme vuosisataa. Pitkästä vieraan vallan ajasta huolimatta venäläiset lopulta saivat maansa takaisin, vaikka epäilemättä mongolit olivat jo luulleet venäläisten päässeen eroon katkeruudestaan.
Suomalaiset eivät ole sen lyhytmuistisempia kuin venäläisetkään. Derjabin voisi panna alulle uusia kansallisen psyyken tutkimuskohteita Moskovassa johtamassaan pohjoismaiden tutkimuskeskuksessa.
Martti Valkonen
Huomio: Kolumi on julkaistu Pro Karelia-sivustolla 15.10.2004
....................................................
http://aluepalautus.net/uusi/04112003.htm4.11.2003
Neuvostoliiton entistä Suomen suurlähettilästä Juri Derjabinia on haastateltu Etelä-Saimaa -lehdessä 30.10. Hän ehdottaa mm. Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteistä hallintoa. Derjabin laukoo tuttuun tyyliinsä ja saanee varmasti myös vastineita kannanotoilleenJuri Derjabin: Karjalaa ei kannata haikailla takaisin
Etelä-Saimaa -lehti 30.10.2003
Lasse Koskinen
Aluepalautus ry.
Juri Derjabin sanoo haastattelussa, että Karjalan palautus ei ole ylittänyt Venäjällä valtakunnallista uutiskynnystä. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska asiasta on ollut ajankohtaisohjelmia valtakunnallisilla tv-kanavilla ja lehdissä. Eri asia on mitä siitä Siperiassa tiedetään. Karjalan kannaksella ja Laatokan-Karjalassa jopa kannatetaan palautusta, mutta siitä vaietaan sekä Suomessa että Venäjällä.
Derjabin toteaa Karjalan palautusvaatimusten tekevän vain hallaa Suomen ja Venäjän suhteille. Tämäkään ei voi pitää paikkaansa, koska sekä Suomen että Venäjän johtajat ovat vakuuttaneet keskinäisiä hyviä suhteita ja siitä, että maiden kesken voidaan ottaa esille kaikkia tarvittavia asioita.
Derjabin väittää, että suomalaiset käyttävät tilannetta hyväkseen ja esittävät aluevaatimuksia. Derjabin unohtaa ettei Venäjän kulloinenkin tilanne ole suomalaisten säädeltävissä, vaan sitä säädellään pitkälti Kremlistä. Palautus ei siis ole riippuvainen Venäjän heikkoudesta tai vahvuudesta.
Derjabin korostaa, että Venäjällä on tällä hetkellä ongelmia mm. Kaukasuksella itsenäisyyttä vaativien alueiden kanssa. Hänen mukaansa Karjalan takaisin vaatiminen saa aikaan entistä suurempaa haittaa. Derjabinin on syytä muistaa, että Tshetshenian sodan aloitti Venäjä, joten Karjala-kytkentä tähän asiaan ontuu pahasti.
Derjabin ehdottaa yhteistä hallintoa
Derjabinin näkisi mielellään rajaseudun yhteistyön menevän entistä pidemmälle. Pisimmälle viety malli hän mukaansa voisi olla sellainen, jossa sekä Venäjän että Suomen Karjaloilla olisi yhteinen alueellinen paikallishallinto. Tämä varmasti sopineen keskustelumalliksi Suomen pakkoluovuttamien alueiden osalta, koska palautuksen jälkeiseksi liukuma-ajaksi on ehdotettu jonkin asteista yhteishallintoa muutaman vuoden ajaksi, jolloin venäläisiä poistuu alueelta.
Derjabin mainostaa haastattelussa tasa-arvoisen yhteistyön ja kanssakäymisen lisääntymistä raja-alueillamme. Hän toteaa, ettei näe mitään syytä, miksei kehitys olisi saman suuntainen jatkossakin. Derjabin unohtaa tarkoituksellisesti rekkaruuhkat, pidentyneet viisumien hakuajat, matkailijoiden venäläiset pakkovakuuttamiset, korotetut käsittelyhinnat ja kaikkinaisen pikku kiusanteon suomalaisia Karjalan kotiseutumatkailijoita kohtaan.
Derjabin on puhunut jälleen ja ääni on menneisyyden ääni.
.....................................................
http://www.esaimaa.fi/arkisto/vanhat/2003/10/31/mielipide/juttu1/sivu.htmlRaja-alueyhteistyö ensiksi kuntoon[Kuva] Varoituksen sanoja. Suurlähettiläs Juri Derjabin piti Karjalan palautuskeskustelua haitallisena yhteistyölle.
Karjalan palautuskeskustelu pulpahtaa aika ajoin pinnalle Suomessa ja myös Venäjällä, vaikka keskustelun laineet ovat pysyneet rauhallisina sitten presidentti Vladimir Putinin Suomen matkan syksyllä 2001, jolloin hän torjui tiukoin sanoin uudet rajankäynnit.
Karjalan palautuksesta on puhuttu viimeksi Rajalla-seminaareissa Lappeenrannassa. Venäjän entinen Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin piti palautusvaatimuksia haitallisina Suomen ja Venäjän suhteille. Sellaiset puheet noteerataan tarkkaan Venäjällä.
Hän totesi samalla tosiasian, että yksikään Venäjän presidentti tai poliitikko ei voi sisäpoliittisista syistä ottaa keskusteltavaksi Karjalan palautusta, koska Venäjällä on etelärajallaan monia vaikeita aluekiistoja.
Kun Putinin hallinto on ottamassa ison maan tiukkaan komentoonsa ja Venäjän asema vahvistuu maailmalla, joidenkin suomalaisten haikailut Karjalan palautuksesta eivät ole ajankohtaisia. Sitä paitsi Karjalankannaksesta on tullut Koiviston ja Uuraan suursatamien takia taloudellisesti äärimmäisen tärkeä alue Venäjälle.
Presidentti Tarja Halonen ja uusi pääministeri Matti Vanhanen toistivat molemmat syyskuussa Suomen valtiojohdon selkeän kannan asiaan. Halonen sanoi Latviassa, että vanhoja rauhansopimuksia ei enää avata eikä Suomella ole vaatimuksia Karjalasta. Vanhanen totesi saman Pietarin matkallaan.
Kuitenkaan Karjala-kysymys ei voi olla tabu, josta ei saisi keskustella avoimesti. Tämä olisi syytä myöntää myös Venäjällä. Suurlähettiläs Derjabin ei kieltänyt asiasta keskustelemasta, mutta Venäjällä ollaan herkkiä sille, että sen kadonnutta suurvaltamahtia yritetään käyttää hyväksi.
Suomessa palautuskeskustelua käyvät eräät yksittäiset henkilöt. Jopa Karjalan liitto on ollut palautusasiassa hyvin maltillinen ja toivonut valtiojohdolta vain Karjala-ohjelmaa lähialueyhteistyön tehostamiseksi ja menetettyjen alueiden kohentamiseksi.
Kuten Juri Derjabin totesi, vuonna 1992 solmittua Suomen ja Venäjän raja-alueyhteistyösopimusta pitäisi toteuttaa tehokkaammin. Venäjän keskushallinnolta ei ole herunut rahoja rajayhteistyöhön, ja duumassa on hyväksytty jopa lakeja, jotka aiheuttavat sille haittaa. Venäjän alueilla, ns. subjekteilla ei ole riittävästi toimivaltaa lisätä yhteistyötä.
Myös Suomella on paljon tekemistä raja-alueyhteistyön tehostamiseksi. Uusia mahdollisuuksia avaa EU:n uusi naapuriyhteistyöohjelma, jolla parannetaan vuodesta 2004 lähtien mm. Interreg- ja Tacis-varojen yhteiskäyttöä.
Suomessa on nyt tärkeintä keskustella siitä, miten menetetty Karjala voidaan nostaa ylös rappiotilasta entistä tiiviimmällä lähialueyhteistyöllä.
URPO LAANINEN
urpo.laaninen@esaimaa.fi
....................................................
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/kotimaa/42054.htmlKekkonen nosti Karjala-kysymyksen esiin 1968MIKKO LAITINEN, 18.9.2003Väliin voimakkaita äänen painoja herättänyt keskustelu Karjalan alueen kohtalosta näyttäytyi uudessa valossa YYA-miehet Tampereella – paneelissa. Entinen Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov kertoi presidentti Kekkosen nostaneen asian esille jo vuonna 1968.
– Kekkonen puhui asiasta usein, mutta presidentti Breznev toivoi tuolloin, että Karjala-kysymys unohdettaisiin Suomen taholta, Stepanov totesi.
- Karjala-kysymyksessä olisi huomattavasti syvennettävä integraatiota nykyisestä. Suomen ja Venäjän välillä ei saa enää olla tabuja, Stepanov jatkoi yllättäen runsaslukuisen kuulijajoukon.
Neuvostoliiton vanhojen arkistojen avautuminen on viime aikoina tuonut päivänvaloon runsaasti pimennossa ollutta tietoa Suomen ja NL:n välisistä suhteista. Samalla keskustelu maiden historian kipupisteistä on käynyt avoimemmaksi. Tampereen yliopistolla kokoontui tiistaina harvinaislaatuiseen tilaisuuteen varsin arvovaltainen joukko ruotimaan YYA-ajan politiikkaa.
"YYA ja kuinka asiat hoidettiin näiden miesten kanssa?" – teemoitettua tilaisuutta veti asiantuntevasti dosentti Hannu Rautkallio. Panelisteina Rautkallion vieressä istuivat idänkaupan konkarit, vuorineuvokset Jouko Sere ja Tauno Matomäki sekä Venäjältä tohtori Juri Piskulov.
Poliittista arvovaltaa tilaisuuteen toivat suurlähettiläät Vladimir Stepanov ja NL:n apulaisulkoministerinäkin toiminut Juri Derjabin. Lisäksi panelisteihin kuuluivat Moskovassa Suomen kaupallisena sihteerinä toiminut Kari Ketola ja UPM-kymmenen johtokunnan sihteeri Reko Aalto-Setälä.
Tilaisuuden avannut professori Jyrki Käkönen muistutti Venäjän painopisteen erityisestä merkityksestä Suomelle myös nykypäivänä. Hän kertoi tärkeimmäksi syyksi järjestää paneelikeskustelu pyrkimyksen avoimuuteen yleisön suuntaan.
- Näin asioiden käsittely ei jää vain tutkimusraporttien tasolle, Käkönen totesi.
Paneelia leimasi yleisesti asioiden avoin käsittelytapa. Keskustelua viriteltiin niin YYA–hengen aitoudesta, Karjalan palauttamisesta, kuin idänkaupan merkityksestä Suomen ja NL:n suhteille. Siinä missä venäläisvieraat painottivat idänkaupan rakentaneen pysyvän luottamussuhteen maiden välille, suomalaisasiantuntijat korostivat kyseessä olleen ennen kaikkea liiketoiminnan.
"Politiikkaa korostettiin liikaa idänkaupassa"
- Olimme kaupankävijöitä, jolle koko Neuvostoliitto oli kuin yritys. Meidän tehtävämme ei ollut arvostella NL:n politiikkaa, vuorineuvos Jouko Sere totesi.
Telakkateollisuuden palveluksessa elämänuransa tehnyt Sere toimi vuosikaudet vahvasti idänkaupan ympyröissä.
- Sotakorvaukset olivat mielestäni Suomelle kuin sodan jatke. Töiden valvonta Suomessa oli alistettu puna-armeijalle. Neuvostoliitolle sotakorvausten merkitys oli keskeinen, toisaalta ne käynnistivät laajamittaisen metalli- ja telakkateollisuuden Suomessa.
- Ensi alkuun Suomi toivoi voivansa maksaa 300 milj. USD:n suuruiset korvaukset puutavarana. Kun neuvotteluista huolimatta NL vaati metalli- ja laivateollisuuden tuotteita, nämä alat lähtivät Suomessa nopeaan nousuun.
- Monestakin syystä Suomi sopi hyvin tuotantomaaksi NL:n tarpeisiin. Volyymit olivat suuria, kun esimerkiksi laivoja haluttiin sarjatuotantona, Sere muistutti.
Hänen mukaansa normaalin kaupankäynnin sääntöihin kuuluu, ettei asiakasta arvostella. Sere kytki tämän näkemykseen kritiikkiin idänkauppaa harjoittaneiden nöyristelystä NL:n johdon suuntaan.
- Kyse ei ollut nöyristelystä. Meidän tehtävämme oli käydä kauppaa, eikä arvostella NL:n järjestelmää. Kauppaa tehtiin, ja poliitikot saivat puhua, mitä puhuivat, Sere summasi.
Rauma-Repolan johdossa toiminut vuorineuvos Tauno Matomäki arvioi myös, että politiikalle annettiin liiaksi painoarvoa idänkaupan hoidossa.
- 60–luvulla idänkauppaa kritisoitiin ja mystifioitiin turhaan – oikeasti kauppa oli melko raadollista.
- NL teki viisivuotissuunnitelmansakin pitkälti Suomen tarpeet huomioiden esimerkiksi polttoaineiden suhteen.
- Taloudellisissa piireissä ei niinkään puhuttu ystävyydestä ja yhteistyöstä vaan kaupankäynnistä. Politiikka jäi enemmän taka-alalle.
- Itse olin mielenkiintoisessa asemassa kosmopoliittina idän ja lännen eli NL:n ja USA:n välillä. Kaupankäynnissä ei ollut kovin merkittäviä eroja, idänkaupan kehitys oli tosin hieman paremmin ennakoitavissa, lukuisia kauppamatkoja molempiin valtioihin tehnyt Matomäki sanoi.
Puolueettomuus hiersi Kekkosen ja kommunistijohdon välejä
Rautkallio antoi panelistien arvioitavaksi kysymyksen suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön ja ystävyyden aitoudesta.
- YYA –kaudella historiantutkimus oli melko vaimeaa. Nyt voidaan spekuloida, oliko Kekkosen linja oikea.
- Suomi ei ainakaan kokenut missään vaiheessa sodan jälkeen sortoa eikä miehityksen pelkoa, kiitos hyvien diplomaattisten suhteiden, Rautkallio esitti näkemyksenään.
Pitkän uran Suomen ja NL:n välisten suhteiden hoidossa tehnyt suurlähettiläs Vladimir Stepanov muisteli ensikosketuksensa suomalaisiin ollut kohtaaminen suomalaisen sotavangin kanssa toukokuussa 1940.
- Tämä vangitun suomalaisen upseerin näkeminen teki minuun syvän vaikutuksen. En voinut tuolloin vielä kuvitella tekeväni elämänuraani suomalaisten parissa.
- Kiinnostus Suomen ja NL:n suhteisiin heräsi kuitenkin jo nuorena. Tulin Suomeen vuonna 1964, jolloin maidemme suhteet niin poliittisella kuin taloudellisella sektorilla olivat jo kehittyneet pitkälle.
- Aikaa leimasi kylmä sota, ja mielestäni v. 1966 ETY-kokouksella oli suuri merkitys jännityksen lieventäjänä. Silloin omaksuttiin uusi tapa käsitellä maailman tilannetta
Stepanov halusi painottaa presidentti Kekkosen ajaneen aidosti Suomen etuja NL:n suuntaan. Hänen mukaansa Kekkonen ei alistunut kommunistipuolueen käskyläiseksi.
Stepanovin mukaan Kekkonen ei täysin luottanut NL:n johtoon, ja esimerkiksi kysymys Suomen puolueettomuudesta muodostui hankalaksi.
- Kekkonen ei tuntenut hyvin NL:n uutta johtoa. Hän ei myöskään oikein luottanut Brezneviin.
- Kekkonen oli kuitenkin tyytyväinen vakuutteluihin hyvien suhteiden jatkumisesta Suomen intressit huomioiden.
- Korostan, että "Suomi NL:n taskussa" – ajattelutapa oli väärä. Voin vakuuttaa, että Kekkonen puolusti kansallisia intressejä suhtautumisessaan Suomen puolueettomuuteen. Tässä asiassa Kekkonen ei halunnut myöntyä NL:n johdon mielipiteisiin.
Kekkonen otti Karjala-kysymyksen esille jo 60-luvulla
Mielenkiintoisin kohta Stepanovin esityksessä oli analyysi Kekkosen pyrkimyksistä nostaa esiin vaiettua aihetta, Karjalaa.
- Kekkonen puhui usein alueluovutuksista. NL ei tyrmännyt ajatuksia suoraan, mutta saattoi toppuutella.
- Keväällä 1968 Kekkonen halusi keskustelutilaisuuden Breznevin kanssa alueellisista kysymyksistä, mutta Breznev leikkasi aiheen pois asialistalta.
- Breznevin mukaan aihe oli liian laaja, ja sen käsittely olisi vaatinut pitkällisiä uudelleenarviointeja Toisen maailmansodan tapahtumista. Breznev toivoi, ettei asiaa enää nostettaisi esiin Suomen taholta, Stepanov kertoi.
- Karjalasta käytiin kyllä keskustelua, miten aluetta voisi hyödyntää paremmin sekä suomalaisen, että venäläisen väestön hyväksi, hän jatkoi.
- Enää ei pitäisi olla aiheita, mistä ei voisi keskustella. Karjala-kysymystä olisi syytä käsitellä nykyistä syvällisemmällä tasolla, Stepanov pohdiskeli.
Derjabin: Komissarov vain oma ideani
Seuraavan puheenvuoron käytti Suomessa varsin tunnetuksi tullut, entinen NL:n ja Venäjän Suomen suurlähettiläs ja apulaisulkoministeri Juri Derjabin. Derjabin yllätti kuulijansa aloittamalla puheensa ruotsiksi.
- Puhun suomea vain pakon edessä, komissaari murjaisi.
Derjabin muistutti Suomen olleen 70-luvulla NL:n toiseksi tärkein kauppakumppani kauppavaihdolla mitattuna. 80–luvulla kaupan kasvu jatkoi.
- Vuonna 1983 kauppavaihdon arvo Suomen ja NL:n välillä oli 30 mrd. markkaa. Paasikivi ei aikoinaan olisi ikinä uskonut, eikä myöskään hyväksynyt näin suurta kauppaa maidemme välillä, Derjabin sanoi.
Derjabin kritisoi NL:n keskusjohdon sodanjälkeisen ajan tiedotuspolitiikkaa, joka kaunisteli asioita parhain päin.
- NL peitti ongelmia. Lehdistön mukaan kaikki oli hyvin, mutta todellisuudessa esimerkiksi puolueettomuus oli vaikea kysymys.
- Moskovassa ei pidetty Suomen puolueettomuudesta, koska pelättiin Suomen liukumista liiaksi länteen. Ongelmat eivät kuitenkaan parane piilottelulla, Derjabin totesi.
Hän palasi taas kerran kohua herättäneeseen Komissarov-projektiin. Siinä Derjabin käytti salanimeä Juri Komissarov kirjoittaessaan muistelmiaan Suomen idänsuhteista.
- Vakuutan jälleen, että Komissarov oli vain minun ideani. Mitään määräystä Moskovasta ei ollut. Toimin tässä asiassa yksin, Derjabin sanoi.
Päivän keskusteluja yhteen vetänyt Rautkallio totesi arkistojen kätköistä löytyvän varsin mielenkiintoisia tietoja idänsuhteiden hoidosta. Rautkallio sanoi suhtautuvansa materiaaliin tutkijan vakavuudella toimien lähinnä tiedon välittäjänä.
Rautkallio kertoi esimerkin, kuinka presidentti Kekkosen asema idänsuhteiden johtomiehenä haluttiin turvata keinoja kaihtamatta.
- Vuonna 1961 Maalaisliiton puoluesihteeri ja Kekkosen lähipiiriin kuulunut Arvo Korsimo pyysi salaisella kirjeellä NL:lta rahallista apua Suomen presidentinvaaleja ja eduskuntavaaleja varten kukistamaan etenkin Pohjois-Suomessa Maalaisliiton vastaisia voimia. Hrustsev myönsi rahat "lisäavun" nimellä.
- Yleisesti ottaen voidaan todeta, että koko Neuvostoliitto oli kulissi. Puolue oli todellinen vallankäyttäjä, joka päätti kaikesta, Rautkallio totesi.
Paneelissa oli varattu melko runsaasti aikaa yleisökysymyksille. Useampaankin otteeseen venäläisvierailta tivattiin totuuksia tiedustelupalvelu KGB:n toimista Suomen suhteen.
- KGB:n osuus oli se, mikä sille kuului normaalin tiedustelupalvelun puitteissa, Stepanov tyytyi toteamaan.
.....................................................
Tämä on G o o g l en välimuistitallenne kohteesta http://www.turunsanomat.fi/osasto/?ts=1,9,0,0,28097,1999-05-26.
Historiallinen arvio Juri Derjabinista Turun Sanomissa 26.5.1999
Mielipiteet
Lehtikuva
"Aina kun Suomen lehdistö tarvitsee uskon vahvistusta siitä, mihin ei pidä uskoa, Derjabin kaivetaan nurkastaan", toteaa kirjoittaja.
Derjabin teki sen taas
Valtiomiesten ylimmässä kastissa on jarru, joka estää tehokkaasti vallan henkilövaihdoksia tapahtumasta, kun se olisi parasta. Se jarru on henkilökohtaiset ystävyyssuhteet. Viime viikot ovat antaneet tästä vakuuttavan todisteen. Suomessa näiden suhteiden vaikutus panee presidenttipeliä uusiksi.
Hieman alemmalla tasolla, diplomaatti- ja virkamiesylimystössä vaikuttaa sama viive. Suomessa sen näkyviä ilmiöitä ovat olleet niin sanotut kotiryssäsuhteet. Tosin nämä suhteet ovat paljastuneet avoimesti vasta sen jälkeen, kun "vanhat, hyvät ajat" Neuvostoliiton kanssa päättyivät. Kävi kuin Jgoslaviassa: valtakunta häviää, ihmiset jäävät - ainakin keskenään kaverit.
Suomen venäläinen kestokulutushyödyke on Juri Derjabin. Mies aloitti neukkuryssänä - tosin painovirheisellä nimellä - ja jatkaa edelleen kotisellaisena. Ura sinänsä näyttää hiipuvan (apulaisulkoministeri - suurlähettiläs - turvallisuusneuvoston apulaissihteeri - tiedeakatemian osastopäällikkö), mutta aina kun Suomen lehdistö tarvitsee uskon vahvistusta siitä, mihin ei pidä uskoa, Derjabin kaivetaan nurkastaan. Töitä riittää kokeneelle.
Mies ei petä tälläkään kertaa. Turun Sanomille antamassaan haastattelussa Derjabin yltyy yhteen parhaista parahduksistaan päästäessään valituksensa maansa surkeasta kohtalosta joutua suuren ja vaarallisen Suomen naapuriksi.
"Jokaisella maalla on suvereeni oikeus löytää omat turvallisuusratkaisunsa. Mutta on myös toinen periaate. Täytyy ajatella ympäristön muiden maiden turvallisuutta. Sitä, kuinka maan liittyminen Natoon vaikuttaa muiden tällä alueella sijaitsevien maiden turvallisuusintresseihin".
Oletan, että Derjabin on puhunut haastattelijalle venäjää tai ruotsia. Suomeahan hän ei osaa. Näin ollen haastattelija on joutunut myös kääntäjäksi. Tällöin on usein syytä myös tulkita, mitä vastaus tarkoitti. Olisiko näin: Millään maalla ei ole oikeutta tehdä omia turvallisuusratkaisujaan. Suomen on ajateltava Venäjän turvallisuutta, eikä liityttävä Natoon.
Edelliseen kuuluvat vielä rivien välit. Niissä lukee: Poikkeus on Venäjä, jolla on suvereeni oikeus ajatella itseään täysin muiden kustannuksella.
Tämän ajattelumallin historia tunnetaan suomalaisissa kodessa Talvisodan alusta tähän päivään. On kiitettävää, että maan lehdistö tuo sopivin väliajoin tietoomme, että vaikka itäisen naapurin nimi on vaihtunut, tavat ovat entiset. Kummallisinta on, että kun on itsekkyyttä yli äyräiden, sen sisään rakentuu automaattisesti likinäköisyys, jossa näkökenttä ei ulotu rajaa pidemmälle, ja ymmärrys päättyy jo aiemmin.
Jos sitä ymmärrystä olisi, Venäjä näkisi turvallisuutensa vakuuttavimman takaajan. Palauttamalla rajantakaiset Suomen alueet se ei yksinomaan ostaisi Suomen todellista, kestävää ystävyyttä, vaan suorittaisi koko maailman silmissä kasvojensa kohotuksen, joka avaisi sille huimat mahdollisuudet kansainvälisissä suhteissa.
Luultavasti Venäjällä löytyy näin selvästi ajattelevia, mutta sisäinen sekaannus antaa tänä päivänä niin suuret mahdollisuudet vallan toivossa hajauttajille, että kauas ulottuvalla ajattelulla ei ole mahdollisuuksia julkistua ja päästä valistamaan kansalaisia. Demokratia on luonnosasteella.
On hyvä, että on derjabineja, kunhan heitä osataan hyödyntää oikein. Oletettavasti viimeisestä haastattelustakin on osattu lukea se, mitä siinä on tarkoitettu. Osattiinhan silloinkin olla pelkäävinään ja nöyrtyvinään, kun se oli Suomelle edullista.
Kysymys on lähinnä siitä, osaavatko nekin lukea, jotka päättävät. Siitä ei ole viime vuosilta vakuuttavaa näyttöä. Vaikka olemme parhaillaan siirtymässä uuden valtioyhteisömme määräävään asemaan, oma profiili puuttuu muualla paitsi muiden etua ajaessamme. Vaikka tuota pikaa valitsemme tähän yhteisöön omat parlamentaarikkomme, selvällä ohjelmalla ja toimintakohteilla ei ole lähdössä ehdokkuuteen kuin yksi edustaja. Kaikki kunnia Rauno Meriölle jo siitä, että hän on tehnyt selväksi sen, että Euroopan unioni on se esiintymislava, jolle valtioiden keskeiset aluekysymykset kuuluvat.
Suomi sai äskettäin korkean tason tunnustuksen, että se on niin poikkeuksellisessa kansainvälispoliittisessa asemassa, että ellei sitä olisi, se pitäisi keksiä. Tämä tieto ei näytä tunkeutuneen Venäjän tiedeakatemian Pohjois-Euroopan keskuksen hämähäkinseittien taa. Sen sijaan joku on onnistunut työntämään oven alitse tanskalaispoliitikon arvion, että Suomi liittyy yhdessä Ruotsin kanssa Natoon alkavan vuosikymmenen aikana.
Esko Nieminen
Sotilasaikakauslehden ja Finnish Defence Review'n entinen päätoimittajaToimittajan selvennys
Juri Derjabin ) vastasi kysymyksiin ruotsiksi, viljellen välillä suomenkielisiä termejä. Kysymykseen, onko Venäjän näkökulmasta niin, että Nato-jäsenyys ei ole Suomen sisäinen asia, Derjabin vastasi näin:
- Det har aldrig varit en sisäinen asia varken för Finland eller för Ungarn eller för Baltiska republiker. (...) Det är suverent rätt för varje land att finna säkerhetslösning. Men, det existerar också andra princip. Att man också skall tänka på säkerheten av andra stater som är närä i omgivningen. (...). Och hur exempel landets anslutning till Nato påverkar säkerhetsintresser av andra stater som ligger där i den här region.
Jari Heino
Päivitetty 26.5.1999 0:39:16 |
