Thursday, April 03, 2008

Islamistien, somalien ja neekerien rikoksille ei tule loppua: Ne somalit sanoi vaan, että ota housut pois tai he riisuu, uhrina ollut tyttö kertoi

Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt kun väkivaltarikollisten islamistien, neekerien ja somalien RL:n vastainen suojelu jatkuu "oikeuslaitoksessa" mukaamalla suomalaisista ajattelijoista kuten Mikko Ellilä, Seppo Lehto jne Jeesus Kristuksen tapaisia "kansankiihottajia" rikollisia valtiovaltaa kohtaan:

Oheiset kirjoitukset oli vielä hetki sitten luettavissa hakukoneiden välimuistista:
----------------------------

Mikko Ellilä - 27.3.2008 annettu tuomio

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUS - TUOMIO 08/740

3.2 osasto
Käräjätuomari Juha Lehto
Asiano: R 07/2058
27.3.2008

Lautamiehet: Aila Lehtinen, Rainer Westerlund, Seppo Äikäs
Syyttäjä: Valtionsyyttäjä Mika Illman
Vastaaja(t): A

Asia: KIIHOTTAMINEN KANSANRYHMÄÄ VASTAAN
Vireille: 6.11.2007

SELOSTUS ASIASTA

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. KIIHOTTAMINEN KANSANRYHMÄÄ VASTAAN
(6010/R/0004448/07)
Rikoslaki 11 luku 8 §

1.9-2005 - 31.12.2006 ESPOO

A on yleisön keskuuteen levittänyt lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa panetellaan ja solvataan maahanmuuttajista koostuvaa etnistä tai siihen rinnastettavaa ryhmää sekä afrikkalaista alkuperää olevista ihmisistä koostuvaa etnistä tai siihen rinnastettavaa ryhmää.

A on toimittanut edellä tarkoitetut lausuntonsa ja muut tiedonantonsa yleisön saataville kirjoituksessa, jonka hän on julkaissut internetissä olevalla sivustollaan.

A on julkaisemissaan lausunnoissaan esittänyt, että sanottuihin kansanryhmiin kuuluvat ihmiset ovat vaarallisia, koska he ovat luonteeltaan niin väkivaltaisia ja koska he syyllistyvät rikoksiin niin usein. A on lausunnoissaan myös esittänyt, että sanottuun ryhmään kuuluvat ihmiset ovat muiden kustannuksilla eläviä loisia ja että heitä on pidettävä kurissa villieläinten lailla. Lausunnot ovat sanottuja ihmisryhmiä panettelevia ja solvaavia, koska niissä vahvasti yleistäen kuvataan kokonaiset kansanryhmät alkeellisina, tyhminä, rikollisina ja loisina. Lausunnot loukkaavat sanottuihin ryhmiin kuuluvien ihmisten ihmisarvoa.

Syyttäjän muut vaatimukset

A on tuomittava sakkorangaistukseen.

Syytteessä tarkoitettu sisällöltään lainvastainen verkkoviesti siinä laajuudessa kuin se on tulostettu esitutkintapöytäkirjaan paperiversioksi määrättävä poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

VASTAUS

A on kiistänyt syytteen.

A on syytteessä tarkoitetun kirjoituksen omalle henkilökohtaiselle internetsivustolleen laatiessaan käyttänyt sananvapauttaan täysin hyväksyttävällä tavalla. Kysymys on mielipidekirjoituksesta, ja kirjoituksessa on ollut linkit tietolähteisiin, eikä minkäänlaisesta panettelusta tai solvaamisesta ole ollut kysymys. Omalle internetsivulle kirjoittaminen ei voi olla edes mitään lausuntojen levittämistä yleisön keskuuteen, eikä ole edes olemassa mitään Kansanryhmää, johon kirjoitus kohdistuisi.

TODISTELU
Syyttäjä

Henkilötodistelu
1. A:n kuuleminen

Asiakirjatodisteet:
1. A:n laatima ja yleisön saataville toimittama teksti (otteita artikkelista Yhteiskunta koostuu ihmisistä, esitutkintapöytäkirjan liite 2)

A
Kirjalliset todisteet
1. A:n laatima teksti (otteita artikkelista Yhteiskunta koostuu ihmisistä. esitutkintapöytäkirjan liite 2)
2. Artikkeli tieteellisestä tutkimuksesta (esitutkintapöytäkirjan liite 5)

Henkilötodistelu
1. A:n kuuleminen

RATKAISU

Syyksi lukeminen

A on syyllistynyt
1. kiihottamiseen kansanryhmää vastaan 1.9.2005 - 31.12.12006 Espoossa menettelemällä syytteessä väitetyin tavoin.

Syyksi lukemisen perustelut

Tiedonantojen yleisön keskuuteen levittäminen
Asiassa on riidatonta, että A on laatinut syytteessä tarkoitetun kirjoituksen omalle internetsivustolleen. Tälle internetsivustolle on ollut mahdollisuus päästä käyttäen hakusanana esimerkiksi A:n nimeä tai jotakin muuta sivustoon liittyvää hakusanaa. Näin tämä internetsivuilla oleva kirjoitus on ollut myös vapaasti kaikkien luettavissa. Tiedonantojen levittäminen voi tapahtua myös tietoverkkojen kautta, ja kun kenellä tahansa on ollut mahdollisuus A:n internetsivustolta lukea hänen laatimansa kirjoitus, kysymys ei ole ollut vain suppean ryhmän sisäisestä yksityisluontoisesta tiedottamisesta vaan kysymyksessä olevassa rikoslain kohdassa (11 luku 8 §) tarkoitetusta tiedonantojen levittämisestä yleisön keskuuteen.

Kirjoituksen sisältö
Kirjalliseksi todisteeksi annetusta A:n internetiin laatiman kirjoituksen otteiden paperitulosteista on käynyt selville A:n todenneen kirjoituksessaan muun ohessa, että afrikkalaisten mielestä ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, korruptio, klaanisodat, taikauskoja hetken mielijohteesta tehdyt murhat ovat normaalia meininkiä ja että jos afrikkalaiset muodostavat väestön enemmistön jossakin Afrikan ulkopuolisessa maassa tämä maa muuttuu Afrikaksi. Kirjoituksessa A toteaa edelleen muun ohessa, että USA:ssa ja Kanadassa neekerit käyttäytyvät jotakuinkin siedettävästi vain silloin kun ovat selvästi vähemmistönä ja että ympäröivä valkoinen yhteiskunta pakottaa neekerit sopeutumaan länsimaiseen kulttuuriin. Lisäksi kirjoituksessa todetaan, että mustat amerikkalaiset ovat Amerikassa asuvia afrikkalaisia ja että heidän dominoimansa alueet ovat afrikkalaisia saarekkeita valkoisen eurooppalaisen yhteiskunnan meressä sekä että ympäröivä valkoinen yhteiskunta ikäänkuin miehittää näitä ja pitää poliisivoimin edes jotenkuten voimassa valkoisten säätämiä lakeja. Neekerit eivät lakeja yrittäisikään ylläpitää, ja neekerit noudattavat valkoisen yhteiskunnan säätämiä lakeja vain kun niitä ylläpidetään kovalla kurilla, ja jos kuri heltyy neekereiden biologinen afrikkalainen kansanluonne manifestoituu heidän käytöksessään. Tämän jälkeen kirjoituksessa todetaan, että leijonakin voi totella sirkuksessa ihmistä kun sitä pidetään kurissa ruoskalla. A toteaa edelleen kirjoituksessaan muun ohessa, että neekerit ovat enimmäkseen työttömiä tai muita eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla eläviä loisia ja että mitä enemmän Eurooppaan tuodaan neekereitä, sitä vähemmän on Euroopassa varaa mm, terveydenhoitoon. Edelleen kirjoituksessa todetaan, että neekerit tekevät enemmän rikoksia kuin valkoiset ihmiset ja että kun Eurooppaan tuodaan neekereitä rikollisuus lisääntyy sekä että maahanmuuttajat tekevät Suomessa yli 20 kertaa enemmän raiskauksia per capita kuin suomalaiset.

Otteista ilmenevä kirjoituksen teksti on sellaisenaan luettavissa ja täysin ymmärrettävissä ilman että lukijan tarvitsee lainkaan mennä kirjoitukseen sisältyvien linkkien kautta muihin kirjoituksiin tai artikkeleihin. Näillä linkeillä ei siten ole merkitystä kirjoituksen sisältöä arvioitaessa.

Edellä todetusta kirjoituksen otteiden sisällöstä ilmenee selkeästi, että kirjoitus kohdistuu afrikkalaista alkuperää oleviin värillisiin ihmisiin ja tämän taustaisiin maahanmuuttajiin. Kansanryhmällä kysymyksessä olevassa rikoslain kohdassa tarkoitetaan muun ohessa rodullista, etnistä tai siihen rinnastettavaa kansanryhmää. Afrikkalaista alkuperää olevat värilliset ihmiset ovat lain tarkoittama etninen kansanryhmä, ja maahanmuuttajat ovat tarkoittama etniseen ryhmään rinnastettava kansanryhmä. Kirjoituksen kohteena on siten rikoslain tarkoittama kansanryhmä.

Edellä todetusta kirjoituksen otteiden sisällöstä ilmenee, että kirjoitus on oppikirjanomaiseen asiatekstin muotoon puettu ja että kirjoituksessa käsitykset esitetään osin tutkimukseen perustuvina faktoina. Kirjoitus ei siten ole muotonsa ja sisältönsä puolesta sellainen, että sitä ei kukaan voisi ottaa vakavasti. Näin mikäli kirjoitus on sisällöltään syyttäjän väittämin tavoin lain vastainen, kirjoitus on katsottava kysymyksessä olevassa rikoslain kohdassa tarkoitetuksi vakavasti otettavaksi propagandaksi.

Edellä todetusta kirjoituksen otteiden sisällöstä käy hyvin selville kirjoituksen tarkoitus. Väite, johon kaikki otteissa esitetyt kannanotot liityvät, on väite afrikkalaista alkuperää olevan värillisen väestön syntyperäisestä huonommuudesta verrattuna eurooppalaiseen valkoiseen väestöön sekä väite tällaisen värillisen kansanryhmän maahanmuutosta eurooppalaiselle valkoiselle väestölle aiheutuvasta vahingosta ja vaarasta. Kirjoituksen otteissa panetellaan afrikkalaista alkuperää olevaa värillistä kansanryhmää yleistämällä anarkistisuus koskemaan kaikkia kyseistä alkuperää olevia ja selittämällä järjestäytyneen yhteiskunnan vastaisuuden olevan syntyperäinen piirre. Kirjoituksessa verrataan afrikkalaista alkuperää olevan värillisen kansanryhmän Järjestyksessä pitämistä eläimen kurissa pitämiseen ja siten panetellaan kyseistä kansanryhmää vertaamalla sitä alentavalla tavalla eläimeen. Kirjoituksessa panetellaan afrikkalaista alkuperää olevaa värillistä kansanryhmää ja tähän kansanryhmään kuuluvia maahanmuuttajia yleistämällä näihin kansanryhmiin kuuluvien olevan enimmäkseen työttömiä ja eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla eläviä sekä yleistämällä näihin kansanryhmiin kuuluvien tekevän enemmän rikoksia kuin valkoisten ihmisten. Se seikka, että johonkin kansanryhmään kuuluvien voidaan tilastollisesti osoittaa olevan muita enemmän työttöminä tai syyllistyvän muita useammin rikoksiin tai että tilastollisissa, tieteellisissä tai muissa kirjoituksissa esitetään käsityksiä jostakin tällaisen ryhmän ominaisuuksista, ei muuta A:n kirjoituksen sisältöä. Tällaiset käsitykset samoin kuin tilastotiedot A:n kirjoituksessa esitetään selkeästi vain panettelu- ja solvaamistarkoituksessa tehtyjen loukkaavien yleistysten perustana ja näin muussa kuin asiallisessa tarkoituksessa.

Sananvapaudella on oltava laaja sisältö, ja siten esimerkiksi eri ihmisryhmien ominaisuuksista tai maahanmuuttopolitiikasta on demokraattisessa yhteiskunnassa oltava oikeus esittää kärkeviä ja erilaisia käsityksiä. Kuitenkin edellä todettuja A:n laatimassaan kirjoituksessa esittämiä käsityksiä afrikkalaista alkuperää olevista värillisistä ja maahanmuuttajista on pidettävä selkeän panettelevina ja solvaavina, eikä kysymys ole enää hyväksyttävästä sananvapauden puitteissa tapahtuvasta mielipiteen ilmaisusta. A on kirjoituksessaan selkeästi pyrkinyt vain saamaan kirjoituksessaan aikaan lukijoissa samanlaisen halveksunnan kyseisiä kansanryhmiä kohtaan kuin mikä hänellä itsellään on.

Asiassa on siten näytetty, että A on syyllistynyt syytteessä hänen viakseen väitettyyn kiihottamiseen kansanryhmää vasaan.

Rangaistusseuraamus
A on tuomittava tuntuvaan sakkorangaistukseen.

Menettämisseuraamus
Asian lopputulos huomioon ottaen kysymyksessä oleva verkkoviesti on vaadituilta osin eli siltä osin kuin se on esitutkintapöytäkirjaan paperille tulostettu määrättävä poistettavaksi internetistä yleisön saatavilta ja määrättävä hävitettäväksi.

Muut lausunnot
Oikeusavun korvausvelvollisuudetta saaneelle A:lle määrätyn avustajan palkkiovaatimus valtion varoista on määrältään hyväksyttävä. Palkkio on jätettävä valtion vahingoksi.

Lopputulos / tuomiolauselma
Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmasta.

TUOMIOLAUSELMA

SYYKSI LUETUT RIKOKSET

1) Kiihottaminen kansanryhmää vastaan
1.9.2005-31.12.2006

RANGAISTUSSEURAAMUKSET

SAKKO
60 päiväsakkoa a 6 euroa = 360 euroa

LAINKOHDAT
1) Rikoslaki 11 luku 8 §

MUUT RIKOSOIKEUDELLISET SEURAAMUKSET

Sisällöltään lainvastainen verkkoviesti osoitteessa http://mikkoellila.thinkertothinker.com määrätään rikoksentekovälineenä poistettavaksi ja hävitettäväksi siinä laajuudessa kuin viesti on paperitulosteena esitutkintapöytäkirjan 6010/R/4448/07 liitteenä numero 2. Tätä menettämisseuraamusta ei panna täytäntöön ennen kuin asiassa on annettu lainvoimainen tuomio tai ylempi tuomioistuin toisin päättää.

Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 6 luku 22 § 3.

VALTION VAROISTA MAKSETTAVAT KORVAUKSET

Valtion varoista maksetaan A:n avustajaksi määrätylle Kari Silvennoiselle palkkioksi 910 euroa ja arvonlisäveroa 200,20 euroa eli yhteensä 1.110,20 euroa. Kyseinen määrä jää valtion vahingoksi.

MUUTOKSENHAKU

Tähän tuomioon voi hakea muutosta valittamalla Helsingin hovioikeuteen.

Määräaika tyytymättömyyden ilmoittamiselle päättyy 3.4.2008.

Muutoksenhakuohjeet ovat liitteenä.

käräjätuomari: Juha Lehto

Tuomio ei allekirjoitettaessa ole ollut lainvoimainen.
------------------------
"Brittipoliisi ei ottanut vakavasti naisen pelkoa kunniamurhasta
2.4.2008 19:40

Britanniassa poliisin toimia tutkiva riippumaton IPCC-komissio syyttää poliisia nuoren kurdinaisen murhaan johtaneiden uhkausten laiminlyömisestä.

20-vuotias Banaz Mahmod kuoli kotonaan Birminghamissa viime vuonna yli kaksi tuntia kestäneen kidutuksen jälkeen.

Hänen isänsä ja setänsä tuomittiin raa'asta murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Kolmas kunniamurhaan osallistunut mies sai 17 vuotta vankeutta.

Mahmod oli kertonut poliisille neljä kertaa pelkäävänsä henkensä puolesta. Mahmodin perhe vastusti tämän uutta seurustelusuhdetta.

--------------------
3.3.2008 nettiin ilmestyi islamista ja pedofiiliprofeetta Muhammedista kertova Seppo Lehdon tekemä valistusvideo - Olkaa hyvä ja nauttikaa, sekä levittäkää hyvää sanomaa:


------------

Seppo Lehto: Somaleille on opetettava suomalaista oman käden oikeutta kun virkavaltamme keskittyy näiden neekerisomalirasistirikollisten suojeluun

Tampereelta ja "Lapuan laista" oppia näiden maahamme tulleiden vierasperäisten loisivien somali-, neekeri- ja ählämirikollisten kohteluun:

Somaleille, neekereille ja muille paskakulliählämeille on opetettava suomalaista oman käden oikeutta kun virkavaltamme keskittyy näiden neekeri- ja somali- ja ählämirasistirikollisten suojeluun, vaikka kyseessä on selvästi rasistinen rikos kun kohdistuu suomalaisiin ja tekijöinä tunnetusti rikolliset maahamme tulleet loisivat parasiittisomalit ja neekerit.


Voisiko poliisi ohjata nämä somalit Helsingin kolera-altaan luo ohimennen ja hukuttaa, kun oikeuslaitos on näköjään tehty suojelemaan selvässä ja kiistattomassa alkuperäkansan oikeuksien rikkomistapauksessa näitä saastasia keskuuteemme tulleita somali- ja neekeriloisia?

Käräjä- ja hovioikeuksiin: Rikolliset somalit ja neekerit on vastaisuudessa kastroitava kuten on ennenkin tehty vastaaville saastaisille rikollisille

Kehotamme ottamaan mallia kansakuntamme oikeusajattelija Seppo Lehdon jo vuosia sitten lanseeraamista ajatuksista:

Kastrointi rikollisille somaleille: Nämä neekerit ja somalit ovat todellisia rasisteja raiskaus- ja pahoinpitelyrikoksksillaan kansakuntaame kohtaan

Vaadimme raiskaaville väkivaltaisille somalirikollisille yhteisvastuullista vankilaa rasismistaan suomalaisia kohtaan, sekä maastakarkottamistaan

Nyt olisi sosiaalinen tilaus saada somaliongelma kuriin syyttämällä näitä rikollisia loisivia somaleita rasismista suomalaisia kohtaan ja saada vankilatuomioonsa koventava peruste, koska rikoksensa kohdistuu eri rotuun

Tamperelainen ajattelija ja vierasperäisiä suosivan itsekkin vastaavan vierasperäisiä suosivan rasismin uhri Seppo Lehto kysyy:

Kansakuntamme keskuuteen tulleet loisivat somalirikolliset olivat toimineet joukkona pahoinpitelyissään ja raiskauksessa, eikö osallisuudesta tuomita samoin kuin yllytyksestä ja teosta?

Nyt olisi sosiaalinen tilaus saada somaliongelma kuriin syyttämällä näitä rikollisia loisivia somaleita rasismista suomalaisia kohtaan ja saada vankilatuomioonsa koventava peruste, koska rikoksensa kohdistuu eri rotuun

Ennen vanhaan toimintakaava olisi ollut seuraava: Joukkovoimaa pahoinpitelyissään ja raiskauksissaan hyväksikäyttäneille somaleille pamppua ja kastrointi, vankilaa ja tuomion jälkeen maastakarkoitus! Vaan miksi nyt ollaan lempeämpiä maahamme tunkeutuneille vierasperäisille, jotka eivät kunnioita alkeellisimpiakaan ihmisoikeuksia?

Oikeutta raiskatuille lapsillemme ja naisillemme! Somaliraiskaajat vankilaan!

Tamperelainen Seppo Lehto Tampere:

Vaadimme somaliraiskaajille yhteisvastuullista vankeustuomiota ja maastakarkoittamista vankeustuomion jälkeen oli raiskaaja kuka vaan ko. joukosta, sillä joukolla toimivat 14-vuotiaan tytönraiskauksessaan


Jollei ko. somaleita saadaan kuriin kehoitamme helsinkiläisiä omiin tulkintoihinsa tunnettuun Lapuan lakiin ko. väkivaltaisten raiskaajasomalien poistamiseksi ... Esirukousten siivittämänä tarvittaessa ajasta iäisyyteen, jollei vankeus kollektiivisena astu voimaan ja maasta heivaamisensa tuomionsa jälkeen.

Viite: http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa.htm#id1101567

Häpäisyrikos voi jäädä selvittämättä


Helsinkiä syksyllä terrorisoineiden nuorten katuryöstäjien ehkä röyhkein rikos saattaa jäädä selvittämättä. Kaisaniemen puistossa seksuaalisesti häpäisty 14-vuotias tyttö ei kyennyt osoittamaan, kuka käytti häntä hyväksi.

Tyttöä kuultiin oikeudessa ns. pelkääjän kopista. Hän ei halunnut kohdata kasvotusten syytettyjä 17-18-vuotiaita somalinuorukaisia.

Kun tyttöä pyydettiin kertomaan, kuka kolmesta somalisyytetystä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen, hän osoitti väärää somalisyytettyä.

Uudessa yrityksessä somalikolmikko pistettiin seisomaan riviin pelkääjän kopin lasiseinän eteen. Tyttö ei edelleenkään tunnistanut ulkonäöltä 18-vuotiasta somalisontiaista, jota syytetään törkeän ryöstön ohella hänen hyväksikäytöstään.

Oikeaan osunut tunnistus olisi ollut keskeisessä roolissa syytteen toteen näyttämisessä.

Edes puolustus ei sinänsä kyseenalaistanut tytön kertomusta, mutta syyte pitäisi kyetä kohdistamaan oikeaan somalirikolliseen vaikka raiskaus on kiistattomasti ko. joukkion yhteistyötä.

Seppo Lehto kysyy: Vaikka joukolla olivat toimineet, niin niin eikö osallisuudesta tuomita samoin kuin yllytyksestä ja teosta?

Syyskuista ryöstöä Kaisaniemen puistossa sävytti järjetön väkivalta. Uhrina oli tytön lisäksi 16-vuotias poika.

Selvin päin olleet nuoret juttelivat puiston penkillä, kun neljän humalaisen somalinuoren joukko tuli pummaamaan tupakkaa.

- Yksi somalirikollisista sanoi "kato mua naamaan" ja sitten se löi, tyttö kertoi poliisille.

Uhrit heitettiin maahan ja heitä potkittiin päähän. Tyttöä kuristettiin ja häntä revittiin hiuksista.

Sitten joku näistä somalirikollisista käski tyttöä avaamaan housut ja pelotteli, että "kaveri on monta ihmistä tappanut".

- Ne somalit sanoi vaan, että ota housut pois tai he riisuu, uhrina ollut tyttö kertoi.

Verta valuneen tytön housut vedettiin alas ja hänelle tehtiin seksuaalista väkivaltaa raiskaten hänet törkeästi. Tyttö kertoi, että hän joutuu yhä käymään terapiassa somalien pahoinpitelyn ja raiskauksen jäljiltä.

Loppukommentti näiden lukuisten vastaavien neekeröinti- ja somalirikollisten runsaan ihmisoikeuksia rikkovan rikollisuuden tähden:

Suomi suomalaisille, Afrikka afrikkalaisille!



-------------------------------------------

Sunday, November 06, 2005

Filthy russian parasite state must give up those occupied finnish territories back because the only warcriminal is Russia itself



Miehittäjän ryssäpaviaanikoira Vladimir Putin ja ryssäläiset paviaanikoiransa kokoontuvat odottamaan EU:n ja Naton toimia mokomia sotarikollisia kohtaan:


Miehittäjä-Ryssän edustajat presidentti Vladimir Putin keulanaan kävivät loisimassa suomalaisilla verovaroilla aluemiehitystemme lisäksi viimeksi 2.8.2005 Suomen Turussa

Vaatikaamme sotasyyllisyysoikeudenkäyntien mitätöintiä ja aluepalautuksia samassa yhteydessä Hakkapeliittain päivänä 6.11.2005


Kaleva-lehti, muut tiedotusvälineet, valtiojohtomme ja Supo jatkavat KGB-linjalleen uskollisena miehittäjä-Ryssän stalinistista paskansyöntiä, kun eivät oikaise kestämättömiä stalinistisia valheita sotasyyllisyyksistämme ja vaadi miehittäjä-Ryssää tilille sotarikoksistaan ja aluemiehityksistämme

Vaadimme eduskunnalta välikysymystä hallitukseen kohdistuen: Miksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntien tuloksia ei ole mitätöity?

Ainoa sotasyyllinen viime sotiimme on miehittäjä-Ryssä. Eduskunta valmistelkoon nootin miehittäjä-Ryssälle aluemiehityksistämme

Suur-Suomi r.y. pj. Seppo Lehto vaatii hallituksen, presidentin ja eduskunnan vaativan virallista selvitystä miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin KGB-valheista

Odotamme ilmavoimiemme ja maanpuolustuksemme operatiivisen ja strategisen johdon eli esikuntien protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä

Suur-Suomi r.y:n pj. Seppo Lehto vaatii ja kysyy:

Presidentti-instituutin ja maamme virallisten edustuksellisten organisaatioiden kuuluu oikaista miehittäjä-Ryssän entisille ja nykyisille edustajille aina kun nämä valehtelevat.

Miksi näin ei ole tapahtunut? Sitooko Stasi-listalla ( = KGB ) olevien kokoomus-, sdp-, vasemmistoliittolais-, keskustalaispoliitikkojen ymv:ien virkamiestemme nimien kiristyssuhde suut suppuun vielä pitkälle tulevaisuuteenkin suhteessa miehittäjäämme Venäjän Federaatioon eli kansanomaisesti miehittäjä-Ryssäämme?


Miksi presidentti Tarja Halonen ja presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö, Matti Vanhanen, Timo Soini eivät ole oikaisseet julkisesti Juri Derjabinin kuppasia KGB-valheita?

Miehittäjä-Ryssän kuppanen parasiitti- ja syöpäsolu Juri Derjabin saa esittää valheitaan ilman oikaisuja HS:ssa ja julkisuudessa - Miksi virallinen Suomi ja presidentti Tarja Halonen ja / tai valtioneuvosto anna huutia eli palautetta Juri Derjabinin patologisille valheille ja stalinistisille historian tulkinnoille eli virallista torjuntaamme näille edelleen esitetyille perättömille miehittäjäraiskaajamme ja miehittäjämurhaajamme Ryssän tulkinnoille?


Miehittäjä-Ryssän ex-suurlähettiläs parasiitti ja sovjet-rikollinen Juri Derjabin saa vapaasti levittää stalinistisia Ryssän sotarikoksia peitteleviä valheitaan. Mistä virkamiehillemme maksetaan palkkaa, kun eivät julkisesti torju tuon tunnetun Ryssän sotarikoksia peittelevän KGB-parasiitin valheita?

Onneksi Prokarelia on ottanut asiaan kantaa, kiitos teille!

Ystävällisesti tamperelainen Seppo Lehto Isänmaan Asialla r.y. Tampere

05.11.2005
ProKarelia http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=730&author=10

SOTASYYLLISYYS LOPULTA PURETTAVA

Juri Komissarov eli Juri Derjabin ottaa Kalevassa esiin ns. sotasyyllisyysasian. Hänen mielestään Suomen oli välirauhansopimuksen perusteella rangaistava sodasta vastuussa olevia. Hän ei siten yhdy dosentti Hannu Rautkallion ja MEP, tohtori Lasse Lehtisen väitteisiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuudesta.

Olennainen kysymys ns. sotasyyllisyysasiassa on se, kuka tai ketkä olivat sotaan syyllisiä ja tuomittiinko oikeat syylliset Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Suomen kansa oli valinnut johtajansa perustuslain mukaisesti. Samoin sotaan liittyvät päätökset tehtiin perustuslain mukaisesti.

Kysymyksenasettelu siten kuuluu, oliko Suomen kansa syyllinen sotaan vai joku muu taho. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 valloitusperustein. Sen vuoksi Kansainliitto erotti sen jäsenyydestään. Sodan aloittamisen teki mahdolliseksi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Molotov-Ribbentrop –sopimus lisäpöytäkirjoineen. Toinen todennäköinen sodan mahdollistaja oli Stalin-Churchill –sopimus 15.10.1939.

Suomi ei ollut sodan aloittaja, ei edes sen provosoija. Stalinin johtama NL oli yksin syyllinen sodan aloittamiseen ja myöskin jatkosodan syntymiseen. Sotasyyllisinä tulee siten tuomita Stalin ja hänen lähimmät apurinsa.

Keskeisin kysymys ei ole se, olivatko ns. sotasyyllisyystuomiot kotikutoista tai neuvostopainostusta. Niiden lähtökohtana joka tapauksessa oli sama lähde: Stalin ja hänen valtakuntansa. NL:lle ja länsiliittoutuneille voidaan sälyttää täysi vastuu sotaan syyllisten tuomitsemisen vaatimuksesta Pariisin rauhansopimuksessa vastoin totuutta ja tiedossa olevia faktoja.

Mikä oli Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden motivaatio siihen, että Suomen johtajat tulisi tuomita sotaan syyllisinä? NL:n motivaationa oli oman sotasyyllisyyden ja hyökkäyssodan vastuun häivyttäminen ja käsittämättömän suurten sotakorvausten vaatimismahdollisuus. Lännen intressissä oli mm. NL:lle annetun valtavan lend-lease –avun tekeminen jollakin tavoin oikeutetuksi.

Jopa Derjabin on valmis antamaan anteeksi ns. sotasyyllisille. Ei syyttömille tarvitse antaa anteeksi. Mutta heidän väärät tuomionsa tulee purkaa. Sotasyyllisyyslaki tehtiin perustuslain vastaisessa järjestyksessä, ei se siten ole voinut edes olla Suomen perustuslain mukainen.

Derjabin antaa viitteen siitä, miten purkuasiassa asiassa tulee edetä viittaamalla mm. Pariisin rauhansopimukseen. Suomi on jo aiemmin Koiviston aikana yksipuolisesti tulkinnut Pariisin rauhansopimuksen eräitä artikloita. Suomen on tulkittava rauhansopimuksen sotaan syyllisyyspykälää uudelleen ja todettava, ettei Suomi ollut sotiin syyllinen, joten ei Suomen johtajia voida tuomita sotaan syyllisinä. Eiväthän he olleet mitään sotarikollisia.

Miksi Suomen presidenttiehdokkaat ovat toimettomia ns. sotasyyllisyysasiassa? Miten Suomen intressiä palvelee se, että Suomea yhä maailmassa pidetään sotaan syyllisenä? Syylisyys-kysymys on suurin este myös Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiselle.

On oikeusvaltiolle häpeällistä, että sen pelastaneita sodanaikaisia johtajia pidetään sotiin syyllisinä, eikä kotimaiset johtajat tee mitään asian korjaamiseksi. Pitäisikö tässäkin asiassa idästä tulla vahva aloite, suorastaan ukaasi asian toteuttamiseksi, ennen kuin siihen rohjettaisiin kajota.

^ Takaisin ylös Lisää artikkeleita kirjoittajalta Artikkeli-arkisto
......................................................................


Miehittäjä-Ryssän eli Venäjän Federaationa mainostetun ex-suurlähettiläs KGB-rotta ja disinformaatikko Juri Derjabin suomettuneen lehdistömme lemmikkirotta.
Eikö ilmiasunsa korreloi taustojensa kera näillä parasiittisilla paskahampaisilla KGB- ja parasiittirotillamme tai verenhimoisilla

vampyyreillamme?

...................................................................

Ohessa Kalevan 5.11.2005 alkuperäinen Juri Derjabinin juttu ja siinä ohessa olleet Kaleva-lehden kommentit
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=520077
....................................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset



Huomio: Mainitsematta on jäänyt, että Juri Derjabin oli myös Neuvostoliiton entinen ja viimeinen suurlähettiläs ( Ylläpidon tarkennus )

Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kumoaa dosentti Hannu Rautkallion ja eurokansanedustaja Lasse Lehtisen juuri julkistetussa kirjassa esittämät väitteet, joiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi noussut suomalaisesta sisäpolitiikasta.

Kalevalle lähettämässään kirjoituksessa Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Derjabin mukaan valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiin käsiinsä, mutta halusi "Suomen edun" vuoksi uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Nimimerkki Juri Komissarovina Neuvostoliiton aikana Suomea opastanut Derjabin on valmis antamaan anteeksi tuomituille. Mutta tuomittujen maineen palauttamiselle hän sanoo ei. Se kun merkitsisi irrottautumista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa Pariisin rauhansopimuksesta.

Derjabin kertoo valvontakomission keränneen suomalaisista arkistoista todisteita marsalkka Mannerheimiä vastaan. Zhdanov määräsi Mannerheimia koskevat asiapaperit luovutettavaksi itselleen. Derjabin arvelee Zhdanovin saaneen Stalinilta kehotuksen olla nostamatta syytettä Mannerheimiä vastaan.

Ilkka Lappalainen
.................................................
Kotimaa 5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520090&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki

Tietokirja
Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005

Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat ottaneet tehtäväkseen osoittaa, että alistuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä oli turha virhe.

Laiton ja nöyryyttävä oikeudenkäynti johtui heidän arviossaan lähinnä oikeusministeri Urho Kekkosen pahasta tahdosta ja vallanhalusta sekä pääministeri J. K. Paasikiven lapsellisuudesta.

Rautkallio esitti suunnilleen samat väitteet jo parikymmentä vuotta sitten. Sen tutkimuksen tarkoituksena oli kumota kaikki, mitä olin vähän ainaisemmin kirjoittanut sotasyyllisyyskysymystä käsitelleessä väitöskirjassani. Nyt hän on taluttanut Lehtisen samalle polulle.

Minulla on siis oma lehmä ojassa. Välillämme vallitsee poleeminen suhde. Siitä huolimatta pidän Lehtisen ja Rautkallion kirjaa merkittävänä, osittain jopa hyvänä. He eivät pohjimmiltaan kumoa esittämiäni perusasioita. He vain tulkitsevat ne toisin.

Lehtisellä ja Rautkalliolla on uutta lähdemateriaalia sekä Moskovan että Lontoon arkistoista. Varsinkin valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin ja generalissimus Josif Stalinin välinen kirjeenvaihto on jännittävää luettavaa.

Zdanov kerjäsi toimintaohjeita, Stalin vaikeni. Valvontakomission mahtava puheenjohtaja jäi yksin ja pelkäsi tekevänsä virheitä, jotka kostautuisivat myöhemmin.

Tästä Lehtinen ja Rautkallio tekevät sen kerrassaan kummallisen johtopäätöksen, että pääministeri Paasikiven ei olisi pitänyt välittää Zdanovin vaatimuksista järjestää oikeudenkäynti sota-ajan johtajia vastaan.

Heidän puoli vuosisataa jälkijättöinen neuvonsa Paasikivelle on, että tämän olisi pitänyt ystävällisesti taputtaa kenraalieverstiä olalle ja sanoa, että täällä noudatetaan vain sellaisia käskyjä, jotka todistettavasti tulevat suoraan Isä Aurinkoiselta.

Lontoon arkistojen merkittävin uusi anti on kirje, jonka mukaan Englannin ulkoministeriö ei vaatinut Suomen sodan aikaisten poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä.

Valvontakomission englantilainen osasto sai tämän viestin samaan aikaan kun eduskunnassa taisteltiin sotasyyllisyyslaista. Lehtisen ja Rautkallion johtopäätös tästä on se, että laki säädettiin turhaan.

He eivät kiinnitä huomiota siihen, että kukaan suomalainen ei silloin tiennyt Lontoon antamasta ohjeesta mitään. Lisäksi Englanti oli valvontakomissiossa täysin äänetön yhtiömies.

Joka kerta kun välirauhansopimuksessa mainittiin jokin Suomen velvoite Liittoutuneita kohtaan, sanan "Liittoutuneet" jälkeen oli sulussa sana "Neuvostoliitto". Näin sopimuksessa nimetään myös valvontakomissio.

Lehtinen ja Rautkallio ovat sitä mieltä, että liittoutuneiden elokuussa 1945 tekemän Lontoon sopimus vihollisvaltojen poliittisten johtajien tuomitsemisesta ei millään tavalla voinut koskea Suomea.

He perustelevat kovan väitteensä kuin kuka tahansa asianajaja raastuvanoikeudessa: sopimuksessa ja Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjassa ei esiinny sanaa "Suomi", joten sillä ei siis voi olla vaikutusta Suomeen.

He mainitsevat Lontoon sopimuksen ratkaisevimmasta kohdasta vain sen, jossa puhutaan kansainvälisen oikeuden perinteisesti määrittelemistä sotarikoksista. He eivät mainitse siinä esitettyä uutta käsitettä "rikos rauhaa vastaan", jonka tunnusmerkit vastaavat melko tarkkaan sitä, miten toiminnan rangaistavuus määriteltiin Suomen sotasyyllisyyslaissa.

Liittoutuneiden sodan aikaisista suunnitelmista ei ilmene, että Saksan rinnalla taistelleiden maiden johtajia olisi ollut tarkoitus kohdella toisin kuin Saksan johtajia.

Käytännössä suomalaisia kohdeltiin kuitenkin tosiin. Lievemmin.

Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus. Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Hän ei sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.

Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.

Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.

Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.

Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?

Yhtä hyvä kysymys on: olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?

Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: tuskin.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Jukka Tarkka
.................................................
5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520091&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Uusi arvio 60 vuoden takaisesta

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuusaste oli paljon aikaisemmin uskottua korkeampi, korostavat dosentti Hannu Rautkallio ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtinen torstaina julkistetussa tutkimuksessaan Kansakunnan sijaiskärsijät (Otava.)

Kirjassaan he päätyvät siihen, että aloite perustuslain vastaisen sotasyyllisyyslain säätämiseen tuli silloiselta oikeusministeriltä Urho Kekkoselta eikä valvontakomission johtajalta Andrei Zhdanovilta.

Uuteen tutkimusaineistoon nojaten Zhdanov ei saanut oikeuskäynnin vaatimisesta mitään määräyksiä Neuvostoliiton johtajalta Josef Stalinilta. Zhdanov esiintyi asiassa henkilökohtaisesti ja epävirallisesti.

Kekkonen välitti Zhdanovin kanssa käymistään keskusteluista pääministeri J. K. Paasikivelle muistion, jossa alleviivataan Zhdanovin painostavan oikeudenkäyntiin. Mutta myös Zhdanov lähetti keskusteluistaan Kekkosen kanssa Moskovaan raportin.

Sen mukaan aloite sotasyyllisyyslain säätämisestä oli Kekkosen, joka myös "haamukirjoitti" kommunistien välikysymyksen, joka tuli pääministerille ikävänä yllätyksenä. Paasikivi harasi pitkään oikeudenkäyntiä vastaan, mutta lopulta myös hänet saatiin taivuteltua. Kirjan mukaan myös loppusuoralla vastaan nokitelleet oikeuden jäsenet pakotettiin ratkaisuun erilaisilla verukkeilla.

Kekkosen todetaan tuoneen myös ensimmäisenä esille Risto Rydin ja Väinö Tannerin nimet.

Uusi tulkinta kipeään asiaan

Käsitystä siitä, että valvontakomissio vaati syytettyjä tuomiolle vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kirjan mukaan Zhdanov harhautti niin suomalasia kuin brittejäkin.

Tutkijat kumoavat uuteen aineistoon nojaten vääräksi tähän asti uskotun ja uskotellun näkemyksen, että Suomessa sotien jälkeen toiminut liittoutuneiden valvontakomissio olisi ollut oikeudenkäyntivaatimuksessaan yksimielinen.

Kirja avaa uuden näkökulman ja tulkinnan kansaa aikoinaan tyrmistyttäneeseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Tähänastiset tulkinnat ovat ottaneet huomioon Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan.

Vallalla oleva sementoitu tulkinta haastoi Lehtisen mukaan katsomaan arkistojen avauduttua asioita uudelleen. Kirjan tekijöiden mukaan kansakunnan omanarvontunnon takia on korkea aika purkaa suomalaisille sysätty sotien syyllisyyden taakka.

Olisiko Stalin sitten sivuuttanut asian olankohautuksella, jos oikeudenkäyntiä ei olisi järjestetty? Tutkijat eivät anna selvää vastausta. Kirja päättyy jossiteltuun.

Pirjo Kukko-Liedes

Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset

Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin

...................................................

http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520092&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Kaleva Kotimaa 5.11.2005

Kansakunnan sijaiskärsijät

Kuusi vuosikymmentä sitten 15. marraskuuta 1945 Säätytalossa aloitettiin oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat ne, jotka olivat vieneet Suomen Hitlerin Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä päivänä yhä useammat Suomessa kannattavat oikeudenkäynnin tulosten asettamista kyseenalaisiksi. Vielä useammat ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäyntiin ollut mitään painavia syitä ja että tuomiot on syytä mitätöidä ja palauttaa "kansakunnan sijaiskärsijöinä" tuomituille heidän maineensa.

On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.


Komissio halusi Suomen tuomitsevan johtajansa

Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.

Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.

Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.

Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.

Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Sotasyyllisiksi tuomituille voidaan antaa anteeksi

Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.

Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.

Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.

Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.

Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.


Jatkosota ei ollut tarpeellinen Suomelle

Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.

Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.

Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."

Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.

Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".

Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.


Tuomitut eivät koskaan menettänet kunniaansa


Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.

Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.

Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.

Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.

YLLÄPITÄJÄT PYYTÄVÄT HUOMIOIMAAN MIEHITTÄJÄ-RYSSÄN SUURIMMAT PELOT ELI ALUEMIEHITYKSEN PERUSTAN MURENEMISEN MIEHITYSSOPIMUKSEN PERUSTAN MURENEMISEN MYÖTÄ:

Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.

Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.

On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "

Juri Derjabin
..........................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset

Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................................

HS julkaisi STT:n masinoimat Suomisyöjä ja KGB-upseeri Juri Derjabin ammattivalehtelijakommentit ilman oikaisua ainoasta sotasyyllisestä eli Sovjet-Ryssästä
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Derjabin+Suomen+oli+pakko+tuomita+sotasyylliset/1101981529101


Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Julkaistu 8:34 5.11.2005

Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset Juri Derjabin

Oulu. Venäjän entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin mielestä Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset vuonna 1946. Sanomalehti Kalevaan lähettämässään artikkelissa Juri Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä.
Näin hän tyrmää dosentti Hannu Rautkallion ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotikutoisuudesta.

"Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov korosti, että komissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi", Derjabin kirjoittaa lauantain Kalevassa.
Hän arvelee Stalinin vaikuttaneen siihen, ettei marsalkka Mannerheim joutunut oikeuteen. Näin siitä huolimatta, että Mannerheim määritteli Derjabinin mukaan Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet.
"Niihin kuului Suomen talvisodassa Neuvostoliitolle menettämien alueiden palautuksen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan huomattavan osan valtaaminen", Derjabin toteaa.

Hänen mielestään sotasyyllisinä tuomituille voisi antaa anteeksi, mutta heidän tuomioidensa mitätöinti olisi kuitenkin paljon vaikeampi kysymys. Se kun merkitsisi Derjabinin mukaan irrottautumista monista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta.

Juri Derjabin tunnettiin aikanaan Suomessa myös nimimerkillä Juri Komissarov.

STT
..........................................................................................................................................................

Kertomatta on jäänyt ... mistä muusta tämä Juri Derjabin tunnettiin Suomessa ollessaan.
Asioihin on tulossa lisävalaistusta: ) Petsamo, Salla, Kuusamo, Karjala, Suomenlahden saaret teitä ei unohdeta, vaikka naapurimme likakaivosta ammennettaisiin vaikka mitä ryssänpaskaa Juri Derjabinin paskamontusta ( KGB:n perinteen jatkajasta )..n>.


..................................................................
Arto Lahti presidentiksi 2006

Miehitetettyjen alueiden palautus esiin uuden presidentin myötä?

Monday, October 31, 2005

Kokonaisen Suomen käsitteeseen kuuluu miehittäjä-Ryssän lähtö helvettiin alueiltamme loisimasta



Suomen Leijona puolustaa oikeuttaan polkea miehittäjä-Ryssää ja kantaa hakaristiä

La Finlande a subi de lourdes pertes humaines et territoriales pendant la Seconde Guerre mondiale, à savoir plus de 85 000 soldats morts, des centaines de milliers de blessés, la perte de l'isthme de Carélie, y compris la ville de Viborg et la région de Petsamo, ce qui fait au total environ ou plus 15 % de son territoire.



Suomen Leijona puolustaa oikeuttaan polkea miehittäjä-Ryssää ja kantaa hakaristiä

Onko asia selvä siellä miehittäjä-Ryssän torveloidenkin päässä?

..........................................................
http://www.upi-fiia.fi/julkaisut/kommentti/2004/analyysi_27_04.htm

Venäjä ei uhkaisi Nato-Suomea

Ulkopoliittisen instituutin johtajan Tapani Vaahtorannan artikkeli

Suomen Kuvalehti 22/2004

Juri Derjabin varoittaa suotta Suomea. Venäjä ei vastaa sotilaallisesti, vaikka Suomi liittyisi Natoon.

Juri Derjabinin viime viikolla julkaistu lehtikirjoitus Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä herätti huomiota.

Derjabin kuvaa artikkelissaan asiantuntevasti Suomen Natokeskustelua ja pohtii sitten Venäjän reaktioita, jos Suomi ja Ruotsi luopuisivat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.Yhtenä mahdollisuutena hän nostaa esiin sen, että Venäjä lisäisi joukkojaan ja aseistustaan Suomen lähialueilla ja Kaliningradissa.

Tämä pohdiskelu on nähty jopa vakavasti otettavana sotilaallisena uhkauksena. Huoli on kuitenkin liioiteltu. Venäjä tuskin vastaisi sotilaallisesti, vaikka Suomi liittyisi Natoon.

Venäjä ei pidä Naton laajentumista omien etujensa mukaisena. Moskova on koko ajan pyrkinyt hidastamaan Naton työntymistä idemmäksi ja on puheissa väläytellyt sotilaallisia vastatoimia.

Viimeksi tämänsuuntaisia lausuntoja esitettiin, kun Baltian maat liittyivät Natoon.

Tässä Derjabinin artikkeli heijastelee yleisempääkin asennetta Venäjällä. Sanat eivät kuitenkaan ole saaneet seurakseen tekoja.

Edes entisten neuvostotasavaltojen, Viron, Latvian ja Liettuan, Nato-jäsenyydet eivät näytä saavan Venäjää olennaisesti vahvistamaan sotilaallista voimaansa länsirajalla. Miksi Suomen Nato-jäsenyys olisi poikkeus?

Venäjän sanojen ja tekojen välisen ristiriidan taustalla on kolme syytä.

Venäjä on ensinnäkin taloudellisesti heikko. Sen talous on suunnilleen Hollannin tasoa. Tällaisen perustan varaan ei voi rakentaa politiikkaa, joka uhmaisi sotilaallisin keinoin Natoa. Venäjällä ei ole yksinkertaisesti varaa kilpailla sotilaallisesti Yhdysvaltojen kanssa.

Toiseksi Venäjä joutuu punnitsemaan, mihin se rajalliset sotilaalliset voimavaransa käyttää. Polttavimmat ongelmat ovat etelässä islamilaisen maailman kuohunnan takia. Pitemmällä aikavälillä voi olettaa Kiinan voimistumisen aiheuttavan Venäjälle kasvavaa huolta. Siksi sotilaallisen painopisteen siirtäminen läntiselle rajalle ei ole järkevää.

Kolmas syy on poliittinen. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton häviöön. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä muuttui yksinapaiseksi, ja Yhdysvallat jäi ainoaksi globaaliksi suurvallaksi.

Vladimir Putinin johdolla Venäjä pyrkii nyt palauttamaan menetetyn suurvalta-aseman. Maan hajoamiskehitys on pysäytetty ja poliittinen valta keskitetty Kremliin. Huomio kohdistuu ennen muuta talouden tehostamiseen, sillä vain vahva talous luo pohjan suurvalta-asemalle.

Venäjä tarvitsee siksi eurooppalaista yhteistyötä, ja sen kannattaa välttää konflikteja Yhdysvaltojen kanssa. Sotilaallinen reaktio Suomen Nato-jäsenyyteen olisi lyhytnäköistä ja ristiriidassa pitkän aikavälin tavoitteen kanssa.

Venäjällä ei pitäisi olla edes kovin suurta tarvetta reagoida Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksiin.

Olen eri mieltä Derjabinin kanssa, kun hän tulkitsee Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta »alueen voimatasapainon ja vakauden» tärkeäksi osatekijäksi.

Pohjois-Euroopan voimatasapaino muuttui jo, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Tapahtui geopoliittinen siirtymä itään.

Sen jälkeen Naton (ja EU:n) laajentuminen on täyttänyt Neuvostoliiton jälkeensä jättämää tilaa. Baltian maat ja Puola ovat liittyneet Natoon. Liittoutumattoman Suomen johto on vakuuttanut EU:n jäsenmaiden puolustavan tarpeen tullen toisiaan, ja valtaosa EU-maista kuuluu myös Natoon.

On vaikea nähdä, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet enää tässä tilanteessa muuttaisivat niin paljon Pohjois-Euroopan sotilaallista asetelmaa, että Venäjälle syntyisi tarve vastata niihin kovin keinoin.

Juri Derjabinin sanomisiin kiinnitetään Suomessa paljon huomiota osittain siksi, että hän kylmän sodan aikana Komissarov- nimimerkin takaa pyrki rajoittamaan Suomen puolueettomuutta.

Se oli osa silloista Moskovan politiikkaa, joka piti Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Maailma on muuttunut niistä päivistä.

Myös Suomen Nato-kysymys on saanut uutta merkitystä.Vanhassa maailmassa oli kaksi Eurooppaa, joiden välillä Suomi tasapainoili, ja yksi länsi, johon Suomi ei voinut liittyä. Tänään on yksi Eurooppa, johon Suomikin kuuluu, mutta kaksi länttä.

Nato-jäsenyydessä onkin nyt vähemmän kysymys varautumisesta Venäjän sotilaalliseen uhkaan tai pyrkimyksestä välttää Moskovan sotilaallista reaktiota. Kyse on enemmän siitä, millaisen paikan Suomi haluaa ottaa kahden lännen, EU:n ja Yhdysvaltojen, turvallisuuspoliittisessa suhteessa.

Päivitetty 10.06.2004
.....................................................
Kotimaa 16.4.2005 4:01:47

LEHTIKUVA http://www.turunsanomat.fi/kuva/verkkolehti/?ts=296276,1

Juri Derjabin

Itämerestä tulossa Natomeri, jonne Venäjällä on vain pieni kurkistusluukku
Derjabin ennakoi Suomen liittyvän Natoon eduskuntavaalien jälkeen

KIRSTI POHJONEN


Venäjän entinen Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin ennustaa, että Suomesta tulee puolustusliitto Naton jäsen seuraavien, vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen.

- En usko, että se vaikuttaa Suomen ja Venäjän suhteisiin. Kaupankäynti ja yhteydet jatkuvat ennallaan, Derjabin sanoi perjantaina Moskovassa suomalaisille politiikan toimittajille.

Venäjän ensimmäinen vuosien 1992-1996 suurlähettiläs ja Neuvostoliiton ajan lähetystön kakkosmies perusteli arvionsa Suomen tapahtumien tarkkaan seurantaan.

Derjabin toimii nykyään Moskovassa Venäjän tiedeakatemian Eurooppa-instituutin pohjoismaiden osaston johtajana.

- Näemme jäsenyyden realiteettina, emmekä sano kantaamme julki hysteerisesti, niin kuin Baltian maiden jäsenyyden yhteydessä, suurlähettiläs muotoili.

Hän muistutti, että turvallisuuspoliittisessa selonteossa on jo jätetty optio Natolle. Moni puolue on viime vuosina muuttanut myös kantaansa Nato-suuntaan.

Pohjaa väitteelleen Derjabin haki esimerkiksi kokoomuksesta ja sen puheenjohtajasta Jyrki Kataisesta, joka haluaa saada puolueensa hallitukseen. Myös Sdp:ssä hän näkee Nato-myönteisyyttä ja mainitsi Liisa Jaakonsaaren ja Paavo Lipposen nimet.

Lopullinen päätös liittymisestä jää Derjabinin arvion mukaan eduskunnalle ja presidentille.

Suomen hanke ei Derjabinin mukaan uhkaa Venäjää, mutta ei Venäjä silti taputa sille käsiään. Reagoimaankaan se ei Derjabinin mukaan lähde. Siihen sillä ei ole enää Neuvostoliiton aikaisia instrumenttejakaan.

Vaikutukset alueen sotilaspoliittiseen tilanteeseen askarruttavat kuitenkin, Nato kun tulee aina vain lähemmäksi Venäjää. Erityisen ongelmalliseksi tilanne käy, jos Nato lähettää rajan tuntumaan joukkoja tai perustaa sinne tukikohtia.

- Ruotsi liittyy Natoon heti Suomen jälkeen. Suomen raja muuttuu Naton rajaksi ja Itämerestä tulee Natomeri, Derjabin luetteli huolenaiheita.

Näin tsaari Pietari Suuren haaveilemasta ikkunasta tulee pieni kurkistusluukku, joka voidaan helposti sulkea. Derjabin korosti, että Venäjälle jää Itämeren rannoille vain muutama Suomenlahden satama ja Kaliningrad.
Suomen ja Venäjän suhteet kunnossa


Suomen ja Venäjän suhteet ovat Derjabinin mukaan kehittyneet suotuisasti, ja Venäjän presidentti Vladimir Putin suhtautuu Suomeen myönteisesti.

Viime kuukausien kohua herättäneet lausunnot huonoista suhteista suurlähettiläs kuittasi "myrskyksi vesilasissa".

Ne eivät olisi ansainneet suurta huomiota, koska ne edustivat parin virkamiehen omia mielipiteitä.

- Jos ette loukkaannu, niin sanoisin että suomalaisilla on tässä tietynlainen alemmuuskompleksi, Derjabin huomautti.

Jos ongelmia on, ne ovat hänestä käytännön pulmia. Politiikassa niitä ei ole.

- Rivivirkamiesten kantaa ei saa esittää valtion kantana, tähdensi Moskovassa myös Venäjän parlamentin alahuoneen duuman jäsen Aleksander Orglainen, Suomen ystävyysryhmän puheenjohtaja.

Hänkin painotti virallisten tahojen vakuutuksia hyvistä suhteista.
Pohjoinen ulottuvuus kituu


Pohjoisen ulottuvuuden hankkeisiin Derjabin ilmaisi pettymyksen. Ne eivät ole kehittyneet odotetusti.

- Toiveissa oli voimakas sysäys Venäjän luoteisten alueiden kehitykseen, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen.

Derjabinin mukaan monta kaunista julistusta ja toimintasuunnitelmaa on nähnyt päivänvalon, mutta ne eivät ole sisältäneet konkretiaa.

- Rahoitus on auki, eikä EU ole omistanut pohjoiselle ulottuvuudelle teoissa huomiota, Derjabin valitti.

Julkaistu 16.4.2005 4:01:47
...................................................
* Kolumnit: Martti Valkonen: Derjabin hyökkää

_POSTED Lokakuu 18, 2004 - 02:16

Tulostettava sivu _PRINTTHISSTORY Lähetä tämä juttu ystävällesi _ EMAIL TO A FRIEND

Kolumnit "Hyökkäys on paras puolustus", näyttää Juri Derjabin tuumineen, kun hän ryhtyi panemaan suomalaisten Venäjä-arviointeja järjestykseen.
Ainakin Aamulehti julkaisi torstaina Derjabinin kiertoartikkelin, jossa tämä ryhtyi syyllistämään suomalaisia juuttumisesta menneisyyteen.
Myös ProKarelia sai osansa Derjabinin arvostelusta. Juri Derjabin leimasi ProKarelian "äärijärjestöksi" ja sijoitti sen perin merkilliseen seuraan. Tässäkin kohdassa Derjabin erehtyi täydellisesti tai sitten hän johtaa lukijoitaan tahallaan harhaan.



ProKareliassa olevat suomalaiset eivät ole ääriaineksia, vaan tavallisia omaa maataan rakastavia suomalaisia, jotka eivät ahnehdi muiden kansojen alueita, ja siinä mielessä täysin verrattavissa sellaisiin tavallisiin omaa maataan rakastaviin venäläisiin, jotka eivät halua koskea muiden kansojen alueisiin.

Ilmeisen ikuisesti suomalaisten ahkerana opettajana pysyvän Juri Derjabinin uran ja kirjoituksen paradoksi on siinä, että jos hän olisi aikoinaan tyytynyt olemaan tavanomainen neuvostodiplomaatti, saattaisi Venäjä-kielteisyys Suomessa olla tuntuvasti nykyistä vähäisempää.

Mutta Derjabinin ongelmana on se, että hän itse toiminnallaan oman maansa Neuvostoliiton, siis suurvallan vaikutusvallan aggressiivisena laajentajana ja siten suomensyöjänä herätti Suomessa jatkuvasti epäluuloja Neuvostoliiton tarkoitusperistä.

Derjabinin oma työ ja toiminta synnytti Suomessa Neuvostoliitto-kielteisyyttä ja nyt se yhä ilmenee jatkuvana Venäjä-kielteisyytenä.

Derjabin jatkaa samaa entistä menneisyyden ympyröissä jurraavaa syyttelyä ja painostamista, kaikenlaista leimaamista.

Kirjoituksessaan Derjabin soveltaa vanhaa ja tunnettua disinformaation menetelmää. Niinpä hän kirjoitti:

"Monet ovat viitanneet historiaan: tsaari-Venäjän politiikkaan, sotiin Neuvostoliiton kanssa sekä niiden jälkeisiin aluemenetyksiin ja raskaisiin sotakorvauksiin, Neuvostoliiton sekaantumiseen Suomen asioihin...

"Kyllä, monet näistä asioista tapahtuivat todella."

Noin tämä eläköitynyt diplomaatti kirjoittaa ja antaa siten vaikutelman, että monta kohtaa tuosta rikosrekisteristä toteutui mutta ilmeisesti ei aivan kaikki.

Miksi Derjabin ei voi myöntää, että kaikki tuo tapahtui ja vielä paljon enemmänkin? Miksi hän syyllistyy yhä disinformaatioon? Jälleen kerran hän myöntää jotakin mutta kielsi paljon muuta ja yrittää luoda vaikutelmaa, ettei Neuvostoliitto kovin paha ollut.

Edelleen hän näyttää irrottavan Venäjän kokonaan edeltäjästään, kun hän väittää, ettei Venäjä vastaa Neuvostoliiton teoista.

Se on kiinnostava väite. Jos niin on, pitää Venäjän luopua myös Neuvostoliiton hankkimista ryöstösaaliista kuten esimerkiksi Suomelta pakko-otetuista alueista, siis Karjalasta, Suomenlahden saarista, Sallasta ja Petsamosta.

Epäilemättä Derjabin aikoinaan toteutti oman maansa Neuvostoliiton johtajien määräämää ulkopoliittista linjaa, kun hän pyrki laajentamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Suomessa ja sen takia puuttui jatkuvasti Suomen asioihin. Kreml palkitsi häntä kunniamerkeillä ja hänen virkauransa eteni nousujohteisesti. Suurlähettiläiksi ei nimitetä saamattomia miehiä.

Derjabinin toiminnan perustoihin kuului kaikkien aggressiivisten suurvaltojen harjoittaman diplomatian tapaan pyrkimys herättää pelkoa kohdemaassa. Niinpä Derjabin kylvi Suomeenkin niin paljon pelkoa Neuvostoliittoa ja sen pyrkimyksiä kohtaan kuin hän suinkin pystyi. Hän harrasti vanhaa roomalaista hajoita ja hallitse-taktiikkaa. Sillä tavalla asioita hoidetaan.

Derjabinin eläessä suomensyöjänä Suomessa eivät mielipidemittaukset suinkaan mitanneet maassa Neuvostoliitto-kielteisyyttä. Luultavasti kukaan ei ryhtynyt kyselemään sellaisia tai jos ryhtyi, viimeistään Urho Kekkonen tai Mauno Koivisto kielsivät sellaiset kyselyt. Silloin oli ilmassa niin paljon pelkoa ja epävarmuutta laajentumishaluisen naapurin aikomuksista.

Nykyisin Venäjää ei pelätä Suomessa, ainakaan ei pitäisi pelätä. Sen takia kaikenlaisia mielipidetiedusteluja voidaan tehdä ja ihmiset vastaavat niihin aiempaa rehellisemmin. On sinänsä ilmeistä, että Venäjällä, Kremlissä ja ulkoministeriössä on edelleen työssä paljon sellaisia vanhaan neuvostomalliin ajattelevia ja menneisyyteen juuttuneita henkilöitä, jotka haluaisivat herättää pelkoja Suomessa. Heitä ei kuitenkaan ilmeisesti enää pelätä, ei ainakaan kovin pahasti.

Eihän nykyisin enää kukaan usko, että Venäjä kykenisi tekemään yllätyshyökkäyksen Suomeen, kun taas Neuvostoliiton aikana sellaisen epäileminen oli varsin yleistä ja perusteltua. On eri asia puhua halusta kuin kyvystä. Varmasti Suomessakin epäluulot myös Venäjän aikomuksista vaimenevat sitten, kun Venäjä luopuu imperiumistaan ja imperiaalisista tavoitteistaan eli Venäjän federaatio muuttuu pelkäksi Venäjäksi, joka supistuu omiin Venäjän rajoihinsa venäläisten kansallisvaltioksi.

Derjabin teki kuitenkin kirjoituksellaan palveluksen myös keskustelulle Suomessa. Ehtihän jopa presidentti Tarja Halonen heti torstaina toimittajalounaallaan kannustaa suomalaisia kertomaan mielipiteensä Venäjästäkin.

"Hyvä, että suomalainen sanoo jotain. Ennen tällaisissa kysymyksissä kansalaiset olivat hiljaa", sanoi Halonen Aamulehden mukaan toimittajille.

Tosiaankin Suomen presidentti yllyttää suomalaisia ottamaan kantaa naapurimaihin ja ulkopolitiikkaan. Onpahan meillä aikoihin eletty! Kunhan vielä suomalaiset poliitikotkin ryhtyisivät puhumaan avoimesti ja julkisesti odottamatta, että ensin suuret johtajat ilmaisevat mielipiteensä, joita sopisi vaarattomasti ja linjan mukaisesti sitten toistella.

Derjabinille kannattaisi suomalaisten poliitikkojenkin ilmaista kantansa, sillä pohjaa mielipiteiden vaihdolle on olemassa. Esimerkiksi tämä: Hänen mukaansa he Moskovassa olivat luulleet "suomalaisten jo päässeen yli historiallisen katkeruuden tunteistaan".

Derjabinia voi hyvin muistuttaa siitä, etteivät venäläiset itse olleet päässeet yli historiallisen katkeruuden tunteistaan, vaikka mongolivalloittajat olivat pitäneet Venäjää hallussaan kolme vuosisataa. Pitkästä vieraan vallan ajasta huolimatta venäläiset lopulta saivat maansa takaisin, vaikka epäilemättä mongolit olivat jo luulleet venäläisten päässeen eroon katkeruudestaan.

Suomalaiset eivät ole sen lyhytmuistisempia kuin venäläisetkään. Derjabin voisi panna alulle uusia kansallisen psyyken tutkimuskohteita Moskovassa johtamassaan pohjoismaiden tutkimuskeskuksessa.

Martti Valkonen

Huomio: Kolumi on julkaistu Pro Karelia-sivustolla 15.10.2004


....................................................
http://aluepalautus.net/uusi/04112003.htm

4.11.2003

Neuvostoliiton entistä Suomen suurlähettilästä Juri Derjabinia on haastateltu Etelä-Saimaa -lehdessä 30.10. Hän ehdottaa mm. Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteistä hallintoa. Derjabin laukoo tuttuun tyyliinsä ja saanee varmasti myös vastineita kannanotoilleen

Juri Derjabin: Karjalaa ei kannata haikailla takaisin
Etelä-Saimaa -lehti 30.10.2003

Lasse Koskinen
Aluepalautus ry.

Juri Derjabin sanoo haastattelussa, että Karjalan palautus ei ole ylittänyt Venäjällä valtakunnallista uutiskynnystä. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska asiasta on ollut ajankohtaisohjelmia valtakunnallisilla tv-kanavilla ja lehdissä. Eri asia on mitä siitä Siperiassa tiedetään. Karjalan kannaksella ja Laatokan-Karjalassa jopa kannatetaan palautusta, mutta siitä vaietaan sekä Suomessa että Venäjällä.

Derjabin toteaa Karjalan palautusvaatimusten tekevän vain hallaa Suomen ja Venäjän suhteille. Tämäkään ei voi pitää paikkaansa, koska sekä Suomen että Venäjän johtajat ovat vakuuttaneet keskinäisiä hyviä suhteita ja siitä, että maiden kesken voidaan ottaa esille kaikkia tarvittavia asioita.

Derjabin väittää, että suomalaiset käyttävät tilannetta hyväkseen ja esittävät aluevaatimuksia. Derjabin unohtaa ettei Venäjän kulloinenkin tilanne ole suomalaisten säädeltävissä, vaan sitä säädellään pitkälti Kremlistä. Palautus ei siis ole riippuvainen Venäjän heikkoudesta tai vahvuudesta.

Derjabin korostaa, että Venäjällä on tällä hetkellä ongelmia mm. Kaukasuksella itsenäisyyttä vaativien alueiden kanssa. Hänen mukaansa Karjalan takaisin vaatiminen saa aikaan entistä suurempaa haittaa. Derjabinin on syytä muistaa, että Tshetshenian sodan aloitti Venäjä, joten Karjala-kytkentä tähän asiaan ontuu pahasti.

Derjabin ehdottaa yhteistä hallintoa

Derjabinin näkisi mielellään rajaseudun yhteistyön menevän entistä pidemmälle. Pisimmälle viety malli hän mukaansa voisi olla sellainen, jossa sekä Venäjän että Suomen Karjaloilla olisi yhteinen alueellinen paikallishallinto. Tämä varmasti sopineen keskustelumalliksi Suomen pakkoluovuttamien alueiden osalta, koska palautuksen jälkeiseksi liukuma-ajaksi on ehdotettu jonkin asteista yhteishallintoa muutaman vuoden ajaksi, jolloin venäläisiä poistuu alueelta.

Derjabin mainostaa haastattelussa tasa-arvoisen yhteistyön ja kanssakäymisen lisääntymistä raja-alueillamme. Hän toteaa, ettei näe mitään syytä, miksei kehitys olisi saman suuntainen jatkossakin. Derjabin unohtaa tarkoituksellisesti rekkaruuhkat, pidentyneet viisumien hakuajat, matkailijoiden venäläiset pakkovakuuttamiset, korotetut käsittelyhinnat ja kaikkinaisen pikku kiusanteon suomalaisia Karjalan kotiseutumatkailijoita kohtaan.

Derjabin on puhunut jälleen ja ääni on menneisyyden ääni.

.....................................................

http://www.esaimaa.fi/arkisto/vanhat/2003/10/31/mielipide/juttu1/sivu.html

Raja-alueyhteistyö ensiksi kuntoon

[Kuva] Varoituksen sanoja. Suurlähettiläs Juri Derjabin piti Karjalan palautuskeskustelua haitallisena yhteistyölle.

Karjalan palautuskeskustelu pulpahtaa aika ajoin pinnalle Suomessa ja myös Venäjällä, vaikka keskustelun laineet ovat pysyneet rauhallisina sitten presidentti Vladimir Putinin Suomen matkan syksyllä 2001, jolloin hän torjui tiukoin sanoin uudet rajankäynnit.

Karjalan palautuksesta on puhuttu viimeksi Rajalla-seminaareissa Lappeenrannassa. Venäjän entinen Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin piti palautusvaatimuksia haitallisina Suomen ja Venäjän suhteille. Sellaiset puheet noteerataan tarkkaan Venäjällä.

Hän totesi samalla tosiasian, että yksikään Venäjän presidentti tai poliitikko ei voi sisäpoliittisista syistä ottaa keskusteltavaksi Karjalan palautusta, koska Venäjällä on etelärajallaan monia vaikeita aluekiistoja.

Kun Putinin hallinto on ottamassa ison maan tiukkaan komentoonsa ja Venäjän asema vahvistuu maailmalla, joidenkin suomalaisten haikailut Karjalan palautuksesta eivät ole ajankohtaisia. Sitä paitsi Karjalankannaksesta on tullut Koiviston ja Uuraan suursatamien takia taloudellisesti äärimmäisen tärkeä alue Venäjälle.

Presidentti Tarja Halonen ja uusi pääministeri Matti Vanhanen toistivat molemmat syyskuussa Suomen valtiojohdon selkeän kannan asiaan. Halonen sanoi Latviassa, että vanhoja rauhansopimuksia ei enää avata eikä Suomella ole vaatimuksia Karjalasta. Vanhanen totesi saman Pietarin matkallaan.

Kuitenkaan Karjala-kysymys ei voi olla tabu, josta ei saisi keskustella avoimesti. Tämä olisi syytä myöntää myös Venäjällä. Suurlähettiläs Derjabin ei kieltänyt asiasta keskustelemasta, mutta Venäjällä ollaan herkkiä sille, että sen kadonnutta suurvaltamahtia yritetään käyttää hyväksi.

Suomessa palautuskeskustelua käyvät eräät yksittäiset henkilöt. Jopa Karjalan liitto on ollut palautusasiassa hyvin maltillinen ja toivonut valtiojohdolta vain Karjala-ohjelmaa lähialueyhteistyön tehostamiseksi ja menetettyjen alueiden kohentamiseksi.

Kuten Juri Derjabin totesi, vuonna 1992 solmittua Suomen ja Venäjän raja-alueyhteistyösopimusta pitäisi toteuttaa tehokkaammin. Venäjän keskushallinnolta ei ole herunut rahoja rajayhteistyöhön, ja duumassa on hyväksytty jopa lakeja, jotka aiheuttavat sille haittaa. Venäjän alueilla, ns. subjekteilla ei ole riittävästi toimivaltaa lisätä yhteistyötä.

Myös Suomella on paljon tekemistä raja-alueyhteistyön tehostamiseksi. Uusia mahdollisuuksia avaa EU:n uusi naapuriyhteistyöohjelma, jolla parannetaan vuodesta 2004 lähtien mm. Interreg- ja Tacis-varojen yhteiskäyttöä.

Suomessa on nyt tärkeintä keskustella siitä, miten menetetty Karjala voidaan nostaa ylös rappiotilasta entistä tiiviimmällä lähialueyhteistyöllä.


URPO LAANINEN
urpo.laaninen@esaimaa.fi
....................................................
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/kotimaa/42054.html

Kekkonen nosti Karjala-kysymyksen esiin 1968

MIKKO LAITINEN, 18.9.2003

Väliin voimakkaita äänen painoja herättänyt keskustelu Karjalan alueen kohtalosta näyttäytyi uudessa valossa YYA-miehet Tampereella – paneelissa. Entinen Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov kertoi presidentti Kekkosen nostaneen asian esille jo vuonna 1968.

– Kekkonen puhui asiasta usein, mutta presidentti Breznev toivoi tuolloin, että Karjala-kysymys unohdettaisiin Suomen taholta, Stepanov totesi.

- Karjala-kysymyksessä olisi huomattavasti syvennettävä integraatiota nykyisestä. Suomen ja Venäjän välillä ei saa enää olla tabuja, Stepanov jatkoi yllättäen runsaslukuisen kuulijajoukon.

Neuvostoliiton vanhojen arkistojen avautuminen on viime aikoina tuonut päivänvaloon runsaasti pimennossa ollutta tietoa Suomen ja NL:n välisistä suhteista. Samalla keskustelu maiden historian kipupisteistä on käynyt avoimemmaksi. Tampereen yliopistolla kokoontui tiistaina harvinaislaatuiseen tilaisuuteen varsin arvovaltainen joukko ruotimaan YYA-ajan politiikkaa.

"YYA ja kuinka asiat hoidettiin näiden miesten kanssa?" – teemoitettua tilaisuutta veti asiantuntevasti dosentti Hannu Rautkallio. Panelisteina Rautkallion vieressä istuivat idänkaupan konkarit, vuorineuvokset Jouko Sere ja Tauno Matomäki sekä Venäjältä tohtori Juri Piskulov.

Poliittista arvovaltaa tilaisuuteen toivat suurlähettiläät Vladimir Stepanov ja NL:n apulaisulkoministerinäkin toiminut Juri Derjabin. Lisäksi panelisteihin kuuluivat Moskovassa Suomen kaupallisena sihteerinä toiminut Kari Ketola ja UPM-kymmenen johtokunnan sihteeri Reko Aalto-Setälä.

Tilaisuuden avannut professori Jyrki Käkönen muistutti Venäjän painopisteen erityisestä merkityksestä Suomelle myös nykypäivänä. Hän kertoi tärkeimmäksi syyksi järjestää paneelikeskustelu pyrkimyksen avoimuuteen yleisön suuntaan.

- Näin asioiden käsittely ei jää vain tutkimusraporttien tasolle, Käkönen totesi.

Paneelia leimasi yleisesti asioiden avoin käsittelytapa. Keskustelua viriteltiin niin YYA–hengen aitoudesta, Karjalan palauttamisesta, kuin idänkaupan merkityksestä Suomen ja NL:n suhteille. Siinä missä venäläisvieraat painottivat idänkaupan rakentaneen pysyvän luottamussuhteen maiden välille, suomalaisasiantuntijat korostivat kyseessä olleen ennen kaikkea liiketoiminnan.

"Politiikkaa korostettiin liikaa idänkaupassa"

- Olimme kaupankävijöitä, jolle koko Neuvostoliitto oli kuin yritys. Meidän tehtävämme ei ollut arvostella NL:n politiikkaa, vuorineuvos Jouko Sere totesi.

Telakkateollisuuden palveluksessa elämänuransa tehnyt Sere toimi vuosikaudet vahvasti idänkaupan ympyröissä.

- Sotakorvaukset olivat mielestäni Suomelle kuin sodan jatke. Töiden valvonta Suomessa oli alistettu puna-armeijalle. Neuvostoliitolle sotakorvausten merkitys oli keskeinen, toisaalta ne käynnistivät laajamittaisen metalli- ja telakkateollisuuden Suomessa.

- Ensi alkuun Suomi toivoi voivansa maksaa 300 milj. USD:n suuruiset korvaukset puutavarana. Kun neuvotteluista huolimatta NL vaati metalli- ja laivateollisuuden tuotteita, nämä alat lähtivät Suomessa nopeaan nousuun.

- Monestakin syystä Suomi sopi hyvin tuotantomaaksi NL:n tarpeisiin. Volyymit olivat suuria, kun esimerkiksi laivoja haluttiin sarjatuotantona, Sere muistutti.

Hänen mukaansa normaalin kaupankäynnin sääntöihin kuuluu, ettei asiakasta arvostella. Sere kytki tämän näkemykseen kritiikkiin idänkauppaa harjoittaneiden nöyristelystä NL:n johdon suuntaan.

- Kyse ei ollut nöyristelystä. Meidän tehtävämme oli käydä kauppaa, eikä arvostella NL:n järjestelmää. Kauppaa tehtiin, ja poliitikot saivat puhua, mitä puhuivat, Sere summasi.

Rauma-Repolan johdossa toiminut vuorineuvos Tauno Matomäki arvioi myös, että politiikalle annettiin liiaksi painoarvoa idänkaupan hoidossa.

- 60–luvulla idänkauppaa kritisoitiin ja mystifioitiin turhaan – oikeasti kauppa oli melko raadollista.

- NL teki viisivuotissuunnitelmansakin pitkälti Suomen tarpeet huomioiden esimerkiksi polttoaineiden suhteen.

- Taloudellisissa piireissä ei niinkään puhuttu ystävyydestä ja yhteistyöstä vaan kaupankäynnistä. Politiikka jäi enemmän taka-alalle.

- Itse olin mielenkiintoisessa asemassa kosmopoliittina idän ja lännen eli NL:n ja USA:n välillä. Kaupankäynnissä ei ollut kovin merkittäviä eroja, idänkaupan kehitys oli tosin hieman paremmin ennakoitavissa, lukuisia kauppamatkoja molempiin valtioihin tehnyt Matomäki sanoi.

Puolueettomuus hiersi Kekkosen ja kommunistijohdon välejä

Rautkallio antoi panelistien arvioitavaksi kysymyksen suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön ja ystävyyden aitoudesta.

- YYA –kaudella historiantutkimus oli melko vaimeaa. Nyt voidaan spekuloida, oliko Kekkosen linja oikea.

- Suomi ei ainakaan kokenut missään vaiheessa sodan jälkeen sortoa eikä miehityksen pelkoa, kiitos hyvien diplomaattisten suhteiden, Rautkallio esitti näkemyksenään.

Pitkän uran Suomen ja NL:n välisten suhteiden hoidossa tehnyt suurlähettiläs Vladimir Stepanov muisteli ensikosketuksensa suomalaisiin ollut kohtaaminen suomalaisen sotavangin kanssa toukokuussa 1940.

- Tämä vangitun suomalaisen upseerin näkeminen teki minuun syvän vaikutuksen. En voinut tuolloin vielä kuvitella tekeväni elämänuraani suomalaisten parissa.

- Kiinnostus Suomen ja NL:n suhteisiin heräsi kuitenkin jo nuorena. Tulin Suomeen vuonna 1964, jolloin maidemme suhteet niin poliittisella kuin taloudellisella sektorilla olivat jo kehittyneet pitkälle.

- Aikaa leimasi kylmä sota, ja mielestäni v. 1966 ETY-kokouksella oli suuri merkitys jännityksen lieventäjänä. Silloin omaksuttiin uusi tapa käsitellä maailman tilannetta

Stepanov halusi painottaa presidentti Kekkosen ajaneen aidosti Suomen etuja NL:n suuntaan. Hänen mukaansa Kekkonen ei alistunut kommunistipuolueen käskyläiseksi.

Stepanovin mukaan Kekkonen ei täysin luottanut NL:n johtoon, ja esimerkiksi kysymys Suomen puolueettomuudesta muodostui hankalaksi.

- Kekkonen ei tuntenut hyvin NL:n uutta johtoa. Hän ei myöskään oikein luottanut Brezneviin.

- Kekkonen oli kuitenkin tyytyväinen vakuutteluihin hyvien suhteiden jatkumisesta Suomen intressit huomioiden.

- Korostan, että "Suomi NL:n taskussa" – ajattelutapa oli väärä. Voin vakuuttaa, että Kekkonen puolusti kansallisia intressejä suhtautumisessaan Suomen puolueettomuuteen. Tässä asiassa Kekkonen ei halunnut myöntyä NL:n johdon mielipiteisiin.

Kekkonen otti Karjala-kysymyksen esille jo 60-luvulla

Mielenkiintoisin kohta Stepanovin esityksessä oli analyysi Kekkosen pyrkimyksistä nostaa esiin vaiettua aihetta, Karjalaa.

- Kekkonen puhui usein alueluovutuksista. NL ei tyrmännyt ajatuksia suoraan, mutta saattoi toppuutella.

- Keväällä 1968 Kekkonen halusi keskustelutilaisuuden Breznevin kanssa alueellisista kysymyksistä, mutta Breznev leikkasi aiheen pois asialistalta.

- Breznevin mukaan aihe oli liian laaja, ja sen käsittely olisi vaatinut pitkällisiä uudelleenarviointeja Toisen maailmansodan tapahtumista. Breznev toivoi, ettei asiaa enää nostettaisi esiin Suomen taholta, Stepanov kertoi.

- Karjalasta käytiin kyllä keskustelua, miten aluetta voisi hyödyntää paremmin sekä suomalaisen, että venäläisen väestön hyväksi, hän jatkoi.

- Enää ei pitäisi olla aiheita, mistä ei voisi keskustella. Karjala-kysymystä olisi syytä käsitellä nykyistä syvällisemmällä tasolla, Stepanov pohdiskeli.

Derjabin: Komissarov vain oma ideani

Seuraavan puheenvuoron käytti Suomessa varsin tunnetuksi tullut, entinen NL:n ja Venäjän Suomen suurlähettiläs ja apulaisulkoministeri Juri Derjabin. Derjabin yllätti kuulijansa aloittamalla puheensa ruotsiksi.

- Puhun suomea vain pakon edessä, komissaari murjaisi.

Derjabin muistutti Suomen olleen 70-luvulla NL:n toiseksi tärkein kauppakumppani kauppavaihdolla mitattuna. 80–luvulla kaupan kasvu jatkoi.

- Vuonna 1983 kauppavaihdon arvo Suomen ja NL:n välillä oli 30 mrd. markkaa. Paasikivi ei aikoinaan olisi ikinä uskonut, eikä myöskään hyväksynyt näin suurta kauppaa maidemme välillä, Derjabin sanoi.

Derjabin kritisoi NL:n keskusjohdon sodanjälkeisen ajan tiedotuspolitiikkaa, joka kaunisteli asioita parhain päin.

- NL peitti ongelmia. Lehdistön mukaan kaikki oli hyvin, mutta todellisuudessa esimerkiksi puolueettomuus oli vaikea kysymys.

- Moskovassa ei pidetty Suomen puolueettomuudesta, koska pelättiin Suomen liukumista liiaksi länteen. Ongelmat eivät kuitenkaan parane piilottelulla, Derjabin totesi.

Hän palasi taas kerran kohua herättäneeseen Komissarov-projektiin. Siinä Derjabin käytti salanimeä Juri Komissarov kirjoittaessaan muistelmiaan Suomen idänsuhteista.

- Vakuutan jälleen, että Komissarov oli vain minun ideani. Mitään määräystä Moskovasta ei ollut. Toimin tässä asiassa yksin, Derjabin sanoi.

Päivän keskusteluja yhteen vetänyt Rautkallio totesi arkistojen kätköistä löytyvän varsin mielenkiintoisia tietoja idänsuhteiden hoidosta. Rautkallio sanoi suhtautuvansa materiaaliin tutkijan vakavuudella toimien lähinnä tiedon välittäjänä.

Rautkallio kertoi esimerkin, kuinka presidentti Kekkosen asema idänsuhteiden johtomiehenä haluttiin turvata keinoja kaihtamatta.

- Vuonna 1961 Maalaisliiton puoluesihteeri ja Kekkosen lähipiiriin kuulunut Arvo Korsimo pyysi salaisella kirjeellä NL:lta rahallista apua Suomen presidentinvaaleja ja eduskuntavaaleja varten kukistamaan etenkin Pohjois-Suomessa Maalaisliiton vastaisia voimia. Hrustsev myönsi rahat "lisäavun" nimellä.

- Yleisesti ottaen voidaan todeta, että koko Neuvostoliitto oli kulissi. Puolue oli todellinen vallankäyttäjä, joka päätti kaikesta, Rautkallio totesi.

Paneelissa oli varattu melko runsaasti aikaa yleisökysymyksille. Useampaankin otteeseen venäläisvierailta tivattiin totuuksia tiedustelupalvelu KGB:n toimista Suomen suhteen.

- KGB:n osuus oli se, mikä sille kuului normaalin tiedustelupalvelun puitteissa, Stepanov tyytyi toteamaan.


.....................................................
Tämä on G o o g l en välimuistitallenne kohteesta http://www.turunsanomat.fi/osasto/?ts=1,9,0,0,28097,1999-05-26.
Historiallinen arvio Juri Derjabinista Turun Sanomissa 26.5.1999

Mielipiteet

Lehtikuva

"Aina kun Suomen lehdistö tarvitsee uskon vahvistusta siitä, mihin ei pidä uskoa, Derjabin kaivetaan nurkastaan", toteaa kirjoittaja.

Derjabin teki sen taas

Valtiomiesten ylimmässä kastissa on jarru, joka estää tehokkaasti vallan henkilövaihdoksia tapahtumasta, kun se olisi parasta. Se jarru on henkilökohtaiset ystävyyssuhteet. Viime viikot ovat antaneet tästä vakuuttavan todisteen. Suomessa näiden suhteiden vaikutus panee presidenttipeliä uusiksi.
Hieman alemmalla tasolla, diplomaatti- ja virkamiesylimystössä vaikuttaa sama viive. Suomessa sen näkyviä ilmiöitä ovat olleet niin sanotut kotiryssäsuhteet. Tosin nämä suhteet ovat paljastuneet avoimesti vasta sen jälkeen, kun "vanhat, hyvät ajat" Neuvostoliiton kanssa päättyivät. Kävi kuin Jgoslaviassa: valtakunta häviää, ihmiset jäävät - ainakin keskenään kaverit.
Suomen venäläinen kestokulutushyödyke on Juri Derjabin. Mies aloitti neukkuryssänä - tosin painovirheisellä nimellä - ja jatkaa edelleen kotisellaisena. Ura sinänsä näyttää hiipuvan (apulaisulkoministeri - suurlähettiläs - turvallisuusneuvoston apulaissihteeri - tiedeakatemian osastopäällikkö), mutta aina kun Suomen lehdistö tarvitsee uskon vahvistusta siitä, mihin ei pidä uskoa, Derjabin kaivetaan nurkastaan. Töitä riittää kokeneelle.
Mies ei petä tälläkään kertaa. Turun Sanomille antamassaan haastattelussa Derjabin yltyy yhteen parhaista parahduksistaan päästäessään valituksensa maansa surkeasta kohtalosta joutua suuren ja vaarallisen Suomen naapuriksi.
"Jokaisella maalla on suvereeni oikeus löytää omat turvallisuusratkaisunsa. Mutta on myös toinen periaate. Täytyy ajatella ympäristön muiden maiden turvallisuutta. Sitä, kuinka maan liittyminen Natoon vaikuttaa muiden tällä alueella sijaitsevien maiden turvallisuusintresseihin".
Oletan, että Derjabin on puhunut haastattelijalle venäjää tai ruotsia. Suomeahan hän ei osaa. Näin ollen haastattelija on joutunut myös kääntäjäksi. Tällöin on usein syytä myös tulkita, mitä vastaus tarkoitti. Olisiko näin: Millään maalla ei ole oikeutta tehdä omia turvallisuusratkaisujaan. Suomen on ajateltava Venäjän turvallisuutta, eikä liityttävä Natoon.
Edelliseen kuuluvat vielä rivien välit. Niissä lukee: Poikkeus on Venäjä, jolla on suvereeni oikeus ajatella itseään täysin muiden kustannuksella.
Tämän ajattelumallin historia tunnetaan suomalaisissa kodessa Talvisodan alusta tähän päivään. On kiitettävää, että maan lehdistö tuo sopivin väliajoin tietoomme, että vaikka itäisen naapurin nimi on vaihtunut, tavat ovat entiset. Kummallisinta on, että kun on itsekkyyttä yli äyräiden, sen sisään rakentuu automaattisesti likinäköisyys, jossa näkökenttä ei ulotu rajaa pidemmälle, ja ymmärrys päättyy jo aiemmin.
Jos sitä ymmärrystä olisi, Venäjä näkisi turvallisuutensa vakuuttavimman takaajan. Palauttamalla rajantakaiset Suomen alueet se ei yksinomaan ostaisi Suomen todellista, kestävää ystävyyttä, vaan suorittaisi koko maailman silmissä kasvojensa kohotuksen, joka avaisi sille huimat mahdollisuudet kansainvälisissä suhteissa.
Luultavasti Venäjällä löytyy näin selvästi ajattelevia, mutta sisäinen sekaannus antaa tänä päivänä niin suuret mahdollisuudet vallan toivossa hajauttajille, että kauas ulottuvalla ajattelulla ei ole mahdollisuuksia julkistua ja päästä valistamaan kansalaisia. Demokratia on luonnosasteella.
On hyvä, että on derjabineja, kunhan heitä osataan hyödyntää oikein. Oletettavasti viimeisestä haastattelustakin on osattu lukea se, mitä siinä on tarkoitettu. Osattiinhan silloinkin olla pelkäävinään ja nöyrtyvinään, kun se oli Suomelle edullista.
Kysymys on lähinnä siitä, osaavatko nekin lukea, jotka päättävät. Siitä ei ole viime vuosilta vakuuttavaa näyttöä. Vaikka olemme parhaillaan siirtymässä uuden valtioyhteisömme määräävään asemaan, oma profiili puuttuu muualla paitsi muiden etua ajaessamme. Vaikka tuota pikaa valitsemme tähän yhteisöön omat parlamentaarikkomme, selvällä ohjelmalla ja toimintakohteilla ei ole lähdössä ehdokkuuteen kuin yksi edustaja. Kaikki kunnia Rauno Meriölle jo siitä, että hän on tehnyt selväksi sen, että Euroopan unioni on se esiintymislava, jolle valtioiden keskeiset aluekysymykset kuuluvat.
Suomi sai äskettäin korkean tason tunnustuksen, että se on niin poikkeuksellisessa kansainvälispoliittisessa asemassa, että ellei sitä olisi, se pitäisi keksiä. Tämä tieto ei näytä tunkeutuneen Venäjän tiedeakatemian Pohjois-Euroopan keskuksen hämähäkinseittien taa. Sen sijaan joku on onnistunut työntämään oven alitse tanskalaispoliitikon arvion, että Suomi liittyy yhdessä Ruotsin kanssa Natoon alkavan vuosikymmenen aikana.

Esko Nieminen

Sotilasaikakauslehden ja Finnish Defence Review'n entinen päätoimittaja


Toimittajan selvennys

Juri Derjabin ) vastasi kysymyksiin ruotsiksi, viljellen välillä suomenkielisiä termejä. Kysymykseen, onko Venäjän näkökulmasta niin, että Nato-jäsenyys ei ole Suomen sisäinen asia, Derjabin vastasi näin:
- Det har aldrig varit en sisäinen asia varken för Finland eller för Ungarn eller för Baltiska republiker. (...) Det är suverent rätt för varje land att finna säkerhetslösning. Men, det existerar också andra princip. Att man också skall tänka på säkerheten av andra stater som är närä i omgivningen. (...). Och hur exempel landets anslutning till Nato påverkar säkerhetsintresser av andra stater som ligger där i den här region.
Jari Heino

Päivitetty 26.5.1999 0:39:16 |